torstai 25. tammikuuta 2018

Näppäriä poikia

Kirjoitin tämän tekstin viime viikolla, ennen viikonlopun epäonnisia tapahtumia. Ehkäpä laitan silti julkaisuun, vaikka tuntuu pahalta lukea ja koettaa käsittää sitä, että toinen on nyt poissa. Onneksi muistot jää. 

Tämän viikon ratsastukset ovat koostuneet lähinnä ruunien kanssa työskentelystä kotona. Lauantaina kiipesin Peetun selkään pitkästä aikaa ajatuksena hieman käydä pyörittelemässä sitä kentällä, lähinnä yksinkertaisia juttuja hioen. Niin, että hevonen vastaa heti avuille ja on motivoitunut työskentelemään.

Alku olikin yhtä tuskaa, kun toinen oli sitä mieltä, että tänään painetaan kovaa ja kiidetään kuin Vermon loppusuoralla. Mörköjä oli vaihteeksi joka kulmalla ja kunnon työskentely oli ihan mälsää. Mitään tuuppaushetkiä ei siis ruvettu hakemaan, vaan alkuperäisen suunnitelman mukaan  lähdettiin tuomaan esiin vastaanottavaista ja mahdollisimman nopeasti (=heti) reagoivaa ratsua.

Tehtiin pitkään työtä ihan käynnissä, jotta saatiin ylimääräinen hääsääminen jo siinä vaiheessa vähemmälle. Järjestin vähän jatkuvasti ajateltavaa ja pientä tehtävää Peetulle, jotta se hiljentyi kuuntelemaan tarkemmin mitä siltä oikein milloinkin pyydettiin. Ei mitään ennalta arvattavaa, jotta joka kerta ei voinut arvata mitä tulemaan pitää, mutta ei myöskään liian haastavaa viisivuotiaalle. Enemmän vain normaaleja asioita: huolellisia kulmia, pysähdyksiä, peruutuksia, suoristamista, kääntämistä, siirtymiä ja muita pieniä herättelyjä aina tilanteen mukaan. Rutkasti kiitosta hyvästä suorituksesta ja hevosen oman tohelluksen huomiotta jättämistä.



Käynti lähtikin sujumaan ihan hyvin, joten jatkoimme kevyessä ravissa samalla linjalla. Alkuun tuli taas työstämistä, mutta sieltä se lähti kuitenkin aina korjaamaan hyvin kunhan malttoi keskittyä riittävästi siihen mitä oltiin tekemässä.

Laukkaa emme ottaneet ollenkaan. Raviakin vain sen verran, että saatiin palauteltua kiva tuntuma työskentelyyn. Toheltamisesta ja pienestä epätasaisuudesta huolimatta Pedro oli ihan jees! Kyllä se siitä lähtee pikkuhiljaa sujumaan.




Seuraavana päivänä poju lomaili, mutta tiistaina suunnattiin kauniissa pakkassäässä maastoon. Pikkusen kuumotteli lähteä sen kanssa kaksin talven ensimmäiseen kunnon vauhtireissuun, enkä ilmeisesti ollut ainoa, joka hieman epäili Peetuponin luotettavuutta näillä keleillä. Äiti nimittäin vielä lähtiessä kysyi, että "mihin ootte menossa niin tietää sitte mistä tulee keräilemään sun luita kasaan?", mutta onneksi moisia keräilyeriä ei tarvinnut kuitenkaan suorittaa. Peetu käyttäytyi tosi hyvin!

Kyllähän se oli vähän kovan tuulen vuoksi lentoon lähdössä, mutta kuitenkin hirmu hienosti kuulolla ja hallinnassa. Päästiin ihan suunnitelmien mukaisesti ottamaan myös hieman reippaampia vetoja ravia ja laukkaa. Hienon maastopäivän kruunasi tietenkin ihana aurinko ja talvinen pakkassää!


Kävin illemmasta myös Torreksella maastoilemassa. Mentiin Turren kanssa samaa reittiä, jota jo Peetulla aamusta koluttiin. Tällä kertaa alla oli hieman luotettavampi tapaus, joten matkaan lähdettiin ilman satulaa. Oli aivan älyttömän hauskaa, sekä hevosella että ratsastajalla. Torres paahtoi menemään ihan korvat tötteröllä ja niin onnellisena! 😍

Keskiviikkona ratsastin Torreksen sileällä. Vedettiin pitkästä aikaa pojan kanssa kunnon koulutreeni ja huhhuh, se oli niin upea! En käsitä, kuinka tuo hevonen voi aina toimia ihan ajatuksella ja niin hyvällä työmotivaatiolla. Tehtiin vähän väistöjä, avoja, lisäyksiä ja kokoamista, eikä mikään tuottanut sen kanssa päänvaivaa vaan päinvastoin - kaikki tuntui sujuvan tanssin lailla.


Pitää saada joku päivä joku kuvaamaan, nyt kun olen itsekin löytänyt yhä paremmat nappulat sen kanssa touhuamiseen ja meno alkaa oikeasti näyttämään tosi kivalta. Torreksella on niin kiva mennä Peetun rinnalla, kun Peetu on aina vähän tenava, mutta Torres fiksu ja osaava, jonka kanssa työskentelystä ei voi tulla muuta kuin hyvälle mielelle ja kokea joka kerta onnistumisia. Vähän harmittaa, etten nyt keskiviikkona patistanut ketään videoimaan, mutta ehtiihän tässä.

Loppuviikko on Peetulla ollut hieman löysempää ja ollaan tehty aika paljon maastakäsin kaikkea. Torstai oli hieman kiire päivä, enkä ennättänyt Turreakaan ratsastamaan, mutta tein myös sen kanssa maastakäsittelyä ja käytiin vähän kävelemässä jalan maastossa. Hienoja poikia molemmat, onnea on, että saa tuollaisten kanssa harrastaa!




tiistai 23. tammikuuta 2018

Pelkkää painajaista

Yksi elämäni hirveimmistä viikonlopuista takana. Kaksi yötä valvomista ja taistelua ähkypotilaiden kanssa. Epätoivoa, surua, onnenkyyneleitä. Ja lopulta kuitenkin se pieni ilonpilkahdus vaihtui jälleen suruksi, kun aamuyöstä taivaalle syttyi uusi kirkas tähti.

Kaikki on niin epätodellista, meidän hevosilla ei ole koskaan ollut ähkyjä, mutta nyt niitä tuli kaksin kappalein. Syitä voi olla monia: pakkanen, liikkeelle lähtenyt hiekka tai joku muu ongelma, josta meillä ei ole ollut mitään käsitystä etukäteen. Tiedä näitä sitten, mutta joka tapauksessa näihin sairastumisiin johtanut syy pyritään selvittämään. Kunhan ei vaan tulisi enää kolmatta tapausta. Hyvin epätodennäköistä, mutta samaa olisin sanonut myös Sambasta ja Torreksesta. Näistä ei vaan näköjään ikinä voi tietää, mitä tulemaan pitää. Pakko osata arvostaa ja nauttia jokaisista hetkistä, sillä joskus ne voivat jäädä viimeisiksi.

Kuva: Suvi Nieminen, suvin.kuvat.fi
Lauantaina kahden maissa äiti meni jakamaan tuttuun tapaan päiväheiniä. Sara ei kuitenkaan koskenut ruokaan ja heittäytyi vain jatkuvasti maahan makaamaan. Mä sain pikahälytyksen paikalle ja siellä poni oli ketarat ojollaan. Se onneksi nousi vielä hyvin ylös ja kuuntelin nopeasti mahaääniä, joita ei ollut. Ei muuta kuin kävelyttämään ja pikaista soittoa päivystävälle.

Odottavan aika on aina pitkä, etenkin siinä vaiheessa kun poni ei enää meinaa pysyä pystyssä. Samban jalat nuokkuivat toisinaan joka askeleella, jolloin se pyrki maahan joko piehtaroimaan tai makaamaan. Jatkoimme kuitenkin sitkeästi kävelyä, mutta välillä oli pakko päästää poni lepäämään. Samalla koetin saada sitä juomaan vettä tuloksetta. Poni myös kakki pari kertaa pieniä kasoja.


Eläinlääkäri kurvasi vihdoin pihaan puoli neljän aikoihin. Ensireaktio taisi olla "Jaa kappas, tää on tää tapaus jonka silmää taisin käydä hoitamassa. Ja oliko tällä joku jalkahomma ja..?", joo sehän se, itse onnettomuus- ja sairausmagneetti Samba. Kuulemma ihan kuuluisuus ell-piireissä, sillä varmaan jokainen alueen päivystävä on sitä jossain vaiheessa hoitanut.

Samba sai kipulääkityksen, jonka annoksen kestoksi eläinlääkäri arvioi 12h.  Lisäksi poniin piti saada nestettä, joten aloitimme letkutuksen lämpimällä suolavedellä. Itse letkun laittaminen tuotti hieman ongelmaa, sillä ponin rakenne on näköjään aika herkkä, eikä Sambakaan oikein arvostanut paksua muoviletkua nenässään. Sen seurauksena toinen sierain aloitti niin järkyttävän verenvuodon, että jouduimme vaihtamaan vielä puolta, joka kyllä sekin rupesi heti vuotamaan. Tuurilla Samba kuitenkin nielaisi sen, vaikka vielä hetki arvottiin, että meniköhän se nyt mahaan vai keuhkoihin.

Poni kakoi älyttömästi ja eläinlääkäri sanoi, että se jopa pyrkii "oksentamaan" letkua ulos. Kuulemma ei ole koskaan nähnyt yhtä herkkää tapausta, mutta mitäpä sitä tältä prinsessa-arabilta odottamaan.


Päivystävän lähdettyä me jatkoimme kävelemistä loimi niskassa. Taluttelua, pieni lepohetki ponille, taluttelua, pieni lepohetki ponille, taluttelua... Samaa rataa iltaan saakka. Juomaan se ei vieläkään suostunut, mutta ainakin lääkkeet piristivät ja poni tuntui jaksavan hyvin.

Kahdeksan maissa sen tila romahti täysin. Kipulääkkeistä loppui vaikutus ja kaatuilu alkoi jälleen. Eipä sitä tässä vaiheessa voinut muuta kuin itkeä ja miettiä, että käveleekö ponin vierellä viimeistä kertaa. Eläinlääkäri sanoi tulevansa reilu tunnin päästä, sillä hänellä oli vaikea poikimistapaus kesken.

Olin jo etukäteen päättänyt, että leikkaamaan ei missään nimessä lähdetä. Se ei olisi kovinkaan realistista, kun Saralla on jo valmiiksi krooninen jalkavaiva alla. Ja vaikka se olisi sen puoleen terve, en lähtisi kuljettamaan sairasta hevosta pitkään matkaan päivystävälle klinikalle. Meidän tapauksessa kun lähimmät löytyisivät Hyvinkäältä ja Viikistä. Lisäksi leikkaus itsessään olisi jo iso riski, eikä ole mitään takuita sen toipumisesta.

Kuva: Suvi Nieminen, suvin.kuvat.fi


Mulla ei ole ollut koskaan ähkyhevosta, joten en ole ikinä osannut kuvitella, kuinka helvetin raskasta hommaa tuo on. Tuota tuskaa ei pysty käsittämään, ellei sitä ole itse joutunut joskus kokemaan. Sitä kipua, kun näet, että paras ystäväsi kärsii ja joudut siitä suurella todennäköisyydellä pian luopumaan. Sitä faktaa, että et voi tehdä sen eteen juuri muuta kuin toivoa ihmeen tapahtuvan.

Talsiessa tuota samaa tienpätkää ees taas ehti jo käymään läpi kaiken ja muistella menneitä. Ajan kultaamia muistoja tuon pienen säpäkän ponin kanssa. Ei meillä melkein koskaan ole mitään helppoa ollut, mutta äärettömän rakas se silti on.

Kuva: Suvi Nieminen, suvin.kuvat.fi
Eläinlääkäri tuli yhdeksän jälkeen. Poni sai lisää kipulääkettä ja aloitimme heti letkuttamaan siihen toiset päälle kymmenen litraa suolavettä. Sitten ajoimme kaulasta karvat kanyylin laittoa varten ja iskimme sen suoneen. Ell tikkasi kanyylin kiinni, sillä kotilopetusta varten olisi hyvä, että se on siinä jo valmiina eikä ainakaan lähde irti missään vaiheessa.

Karsinaan viritettiin nestepussi roikkumaan ja laitettiin poni vielä tiputukseen. Se on viimeinen hoitomahdollisuus, josta seuraava on kotona lopettaminen. Eläinlääkäri sanoi, että nyt on hetki päättää, lähdetäänkö ajamaan klinikalle Helsinkiin vai jäädäänkö kotiin. Siinä vaiheessa tuli vielä se hetken pieni ajatus, että "mitä jos..", mutta järki kuitenkin sanoi, että reissuun ei lähdetä. Epäreilua ponille, liian pitkä matka ja suuret riskit kaiken kannalta.

Tein sen päätöksen, että jos tila vielä tästä huononee kipulääkkeiden vaikutuksen heikentyessä tai parantumisen merkkejä ei aamuun mennessä tule, eläinlääkäri soitetaan lopettamaan Samba ja päästämään se kokonaan vihreämmille laitumille. Ähkyhevosen ei saa antaa enää nähdä seuraavaa auringonnousua, enkä mä kyllä muutenkaan olisi voinut enää katsoa sen kärsimistä.


Siinä sitten seisoin ja pitelin ponin päätä, kun se painoi sitä vasten syliä. Katselin kun neste liikkui hitaasti letkua pitkin ja poni puhalteli jäätymispisteessä oleviin käsiini lämmintä ilmaa. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, sillä loppu oli aika lähellä. Kukaan ei enää uskonut, että se siitä enää tokenee.

Irrotin ponin tiputuksesta ja se sai hetken levähtää karsinassa. Edessä oli pitkä yö, varmasti raskain mitä olen koskaan joutunut kokemaan. Kävelytin ponia läpi yön itkien. Välillä teki mieli luovuttaa. Jalkoihin sattui, selkään särki ja väsymys oli suuri. Aina pienillä levähdystauoilla tallissa kääriydyin loimikasaan ja uskalsin sulkea silmät viideksi minuutiksi, mutta kylmyys ja velvollisuus pakottivat jälleen nousemaan. Voi, kun olisikin voinut vain nukahtaa ja herätä tästä järkyttävästä painajaisesta parempaan aamuun.

Neljän viiden aikaan iski vitutus tätä kaikkea kohtaan. Epätoivo, turhautuminen ja päälle painava suru. Periksi en kuitenkaan antanut, sillä poni oli pysynyt vielä ihan pirteänä, joten ehkä meillä oli pientä toivoa jäljellä. Kävely jatkui ja aina välissä tultiin talliin hetkeksi levähtämään.

Kahdeksan maissa aloin itkemään ilosta. Poni joi vähän ja myöhemmin teki paskakasat karsinan nurkkaan. Kipulääkkeen vaikutus oli loppunut, mutta Sara oli edelleen virkeä ja sen silmät kirkastuneet kummasti. Kävin vielä taluttelemassa sitä ulkona ja nauroin, kun sitä vitutti muiden  hevosten aamuruokailu.

Taistelija ❤️

Yhdeksän jälkeen uskalsin antaa ponille ensimmäisen kourallisen heinää. Se joi päälle melkein ämpärillisen melassivettä ja kävi jälleen kävelemässä. Seurailin tilannetta tarkasti, mutta poni jatkoi positiivista rataa. Irrotin lopulta kanyylin ja ratkoin tikit pois. Sen jälkeen Sara sai taas hieman heinää ja vettä, jonka jälkeen se sai tallitoppiksen päälle vielä ulkoloimen kävelyä varten.

Kymmeneltä poni pääsi muiden kanssa tarhaan. Se oli niin onnellinen ja muutkin tulivat ihmettelemään sitä. Yleensä Samba kiusaa aina Peetua, mutta silti jostain syystä Peetu oli ihan ihastunut ponin nähdessään.


Pääsin tunniksi sisään nukkumaan äidin vahtiessa hevosia. Pitkin päivää kävin syöttelemässä riittävin tauoin Samballe aina pieniä annoksia heinää, juottamassa melassivettä ja kävelyttämässä kaiken päälle. Se oli jatkuvasti virkeä ja ei mennyt kauaa, kun Peetu sai jo kyytiä tarhassa. Kaikki tuntui kääntyneen taas paremmin päin, mutta ilmeisesti ikinä ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Onni ei kestänyt kauaa. Torres sai yhtä äkkiä ja täysin identtisen ähkytapauksen kuin Samba. Sen kanssa käytiin läpi samat toimenpiteet, taisteltiin yhtä sitkeästi koko seuraava yö ja tehtiin kaikki mitä tehtävissä oli. Valitettavasti samalle viikonlopulle ei saatu toista ihmeparantumista, joten omistajat joutuivat tekemään sen ainoan oikean päätöksen, joka tuossa tilanteessa on mahdollista. Rakkautta on osata päästää irti oikealla hetkellä. Torres pääsi kivuistaan ennen kuutta ja laukkaa nyt taivaslaitumilla. Liian epätodellista, en tajua miten tässä voi käydä näin. Kaikkien suru on nyt suuri ja olo ennen kaikkea tyhjä. 


"Ilo vaihtui taas suruun, ihan liian epäreilua. 
Toissa yönä taivaalle syttyi uusi tähti.
 Hyvää matkaa Torres! ❤️ 
Noin kilttiä ja kultaista hevosta ei tuu toista vastaan."

RIP Tornaado


keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Tavoitteet vuodelle 2018 - vihdoin kisakausi edessä?

Mä oon odottanut niiin kauan, että pääsen taas joskus laukkaamaan estekentällä. Tuntemaan sen sanoinkuvaamattoman hienon fiiliksen radalla kaikkine pienine hetkineen. Keskittymisen, arvioimisen ja liikkeiden tarkan punnitsemisen. Alla kuumuvan ponin, joka jatkuavasti pyrkisi yhä suurempaan laukkaan. Pohjaa napakasti rummuttavat kaviot ja viheltävän tuulen. Jännityksen, adrenaliinin ja syttyvän kilpailuhengen. 

Hevoset ovat vaihtuneet ja monta kautta on jäänyt välistä, mutta vihdoin tänä vuonna on mahdollisuus jälleen päästä kilpailemisen makuun. Toki nyt ykkösprojektina on pikku-Peetu, jonka kanssa tarkoituksena olisi debytoida sen ensimmäiset kisat ihan vauvaluokista aloitellen. 

Tässä vuoden ensimmäisinä päivinä on hyvä asettaa kuitenkin tavoitteita: kilpailemista, Peetun ratsukoulutuksen etenemistä ja muita hevostouhuja ajatellen. Ehkä eniten innoissani olen kunnon treeni- ja kisakauden korkkaamisesta, sillä edellisestä, kokonaan ehyestä vastaavasta vuodesta on jo niin kauan aikaa. Pienet pahoittelut siis, jos tämä postaus on täynnä yhtä kisoihin hinkuamista, mutta olen vain niin innoissani! Toki edelleen meidän pääjuttuna on päästä kehittymään ja opettelemaan, mutta samalla pitää edelleen hauskaa ja nauttia yhteisistä hetkistä.

Tälle vuodelle on niin paljon luvassa kaikkea. Suunniteltu on jo vaikka mitä, mutta tarkemmat kuviot paljastuvat teille vasta vuoden myötä. Intoilun ja motivoinnin vuoksi listaan kuitenkin hieman joitain juttuja, jotka meillä on tavoitteena tälle 2018 vuodelle.





VALMENTAUTUMINEN PEETULLA

Aktiivinen valmentautuminen Peetun kanssa olisi nyt talven myötä lähdettävä käyntiin. Toki kuntoa täytyy vielä kasvattaa, mutta kotivalmentajien kanssa voimme aloitella hiljalleen työskentelyn  nuoren hevosen tarpeet huomioon ottaen. Nyt talvella valmennusreissut vaativat hieman enemmän ponnistelua, sillä joka kerta täytyy matkata hallille treenaamaan. Tällä hetkellä meillä ei kuitenkaan ole omaa vetoautoa, mutta onneksi tulevan vuoden kyytiasiatkin alkavat pikkuhiljaa setviytymään.


ESTERATSASTUKSEN PARIIN PÄÄSEMINEN

Tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen, eli esteisiin. Peetulla on hypätty neljä kertaa ratsastajan kanssa. Nyt syksyllä ei olla touhuja jatkettu hevosen ylipainon vuoksi, mutta tässä tammi/helmikuun aikana olisi hyvä aika lähteä taas palauttelemaan näitä juttuja mieleen. Ahkeraa puomi- ja kavalettitreeniä siis tiedossa! Toivottavasti keväällä ollaan jo siinä vaiheessa, että päästään hyppäämään kunnolla niin, että kesällä touhu olisi melko sujuvaa molempien osalta.



RATSUKOULUTUKSESSA ETENEMINEN JA
 UUSIEN ASIOIDEN OPETTELEMINEN

No tietenkin tämä. Pitäisi raahata ponia ratsuttajalle, jotta se pääsee kehittymään vielä enemmän ja pidemmälle. Toki eteneminen on tavoitteena myös meillä yhdessä ratsukkona, mutta ensisijaisesti haluan Peetun nyt ratsutukseen vielä tässä vaiheessa. Toki mä luulen, että lähinnä käytän sitä siellä aina tarpeen mukaan pyörähtämässä, enkä vie ollenkaan esim. muutaman viikon jaksoksi muualle. Ratsuttaja, jota olen miettinyt, käy n. kerran kuukauteen Mikkelissä, joten siinä voisi olla aina hyvä aika varata vaikka parin päivän treeni osaavan kuskin kanssa.

Noin muuten Peetun koulutuksen kanssa hiotaan vielä hetki perusjuttuja ja sitten kun tuntuu siltä, että aika on oikea, aletaan opettelemaan vähän uusia asioita. Mikään kiirehän meillä ei ole ja teen mielummin ensin pohjan huolella, jotta sitten jatko on mahdollisimman sujuvaa ja helppoa jokaisen osapuolen kannalta.


SUJUVAT LAUKANNOSTOT

Tämä täytyy ottaa nyt heti treeniin! Jostain syystä tässä talven myötä Peetu on ottanut tavaksi aina vähän kiihdyttää nostoon ja muutenkin tuntuu, että se on hieman unohtanut jutun ideaa. Ylipäätänsä täytyy nyt päästä työstämään laukkaa enemmän ja huolella. Ensin aloitellaan vain hyvästä, tasapainoisesta askellajista ja lähdetään hevosen kunnon kohotessa aina vaatimaan hieman enemmän.


TASAPAINO, RYHTI, VOIMA, KANTOKYKY JA PAINO TAKAOSAAN

Erittäin olennaisia asioita jokainen. Näitä pyritään jatkuvasti kehittämään ja parantamaan sen mukaan, mikä hevosen kunto mahtaa milloinkin olla ja mitä se meille mahdollistaa. Peetusta olisi kuitenkin tarkoitus saada ryhdikäs, itsensä hyvin kantava ratsu, jolla on näyttävät ja voimakkaat askellajit. Kaikki tämä edellyttää pitkää työtä kunnon kehittämisen parissa ja jokainen on varmasti ikuisuusprojekti, mutta kerta kerralta edetään aina parempaan suuntaan.



KISAKAUSI

Peetun kanssa on tarkoitus aloittaa aivan vauvaluokista ja katsoa etenemistä sen mukaan, miltä tilanne näyttää. Kiire meillä ei ole ja kaikki tehdään edelleen hevosen ehdoilla, joten en aseta mitään tavotteita luokkien tai tasojen suhteen. Enemmänkin tarkoituksena olisi vain hakea hyviä kokemuksia nuorelle ja käydä hieman avartamassa sen maailmaa oman tallin ulkopuolella.

Ensi kaudella tarkoituksena on myös käydä muutamat kisat lainahevosilla. Onhan noita ratsuja aina ollut tarjolla, mutta missään vaiheessa sitten se ei ole kuitenkaan innostanut. Nyt diili on kuitenkin aika hyvä, joten mielelläni lähden jonkun kokeneemman konkarin kanssa kisakentille Peetun vastapainoksi.



OMIEN ISTUNTAVIRHEIDEN POISHIOMINEN

Joka vuosi sama tavoite ja aina jää silti korjattavaa. Nyt haluaisin keskittyä erityisesti keskivartalon työskentelyyn sekä tietenkin käsien kurissa pitämiseen. Onneksi tähän tulee heti helpotusta kunhan päästään meidän super kouluvalmentajan silmän alle jatkamaan treenejä, en malta odottaa!


MAASTOESTEILLÄ TREENAAMINEN

Peetun kanssa olisi mukava käydä näyttämässä sille myös maastareita. Ihan tässä oman tallin viime kesänä rakennetulla radalla, mutta myös joissain vieraissa paikoissa. Mikäli Peetusta kehittyy ihan fiksu ratsu ja päästään kisaamisen makuun, kiehtoisi myös kenttäratsastus lajinaan.

Viime talvena kun ratsastin hetken muiden hevosilla ja ratsastuskoulussa, sainkin kuulla uudelta opettajalta (kv-tason kenttäratsastaja), että mun pitäisi ehdottomasti ostaa hevonen ja ryhtyä tämän lajin pariin. Joten katsotaan, eihän sitä koskaan tiedä, mihin tässä päätyy!


PEETUN SIEDÄTTÄMINEN JÄRVEEN JA LÄTÄKÖIHIN

Liittyy oleellisesti myös edelliseen kohtaan. Sen lisäksi, että voitaisiin lätäköihin mennä ratsain, olisi myös hauska kesällä päästä uittamaan. Tämä täytyy siis ottaa projektiksi, jotta saadaan tästä vettä kammoksuvasta hienohelmastakin kuorittua jonkin sortin vesipetoponi esiin.

tiistai 16. tammikuuta 2018

Irrottelua vapaana



Lauantaina, samaan aikaan kun edellisen illan ilveshyökkäys kasvoi somessa valtavaksi kohuksi, päästimme Annin kanssa pojat vapaaksi kentälle juoksemaan. Niistä on tullut aika hyvät kaverukset, vaikka Peetu välillä yrittääkin pompottaa isompaansa. Onneksi kuitenkin Torres ottaa aina jossain vaiheessa kakaralta luulot pois, jotta se palaa takaisin maanpinnalle ja kuriin. Nuorelle, etenkin tuollaiselle sählääjälle ja melko aktiiviselle nahuajalle paras kouluttaja oikeaan käyttäytymiseen on toinen johdonmukainen, mutta reilu hevonen.

Peetulla oli aika paljon virtaa ja se esittelikin pomppuliikkeiden lisäksi myös ilmavaa arabiravia ja muutamia hyvin reippaita laukkaspurtteja. Ilmeisesti oli ihan kivaa, varsinkin kun kaveri oli myös messissä!



Peetu kuvittelee olevansa hieno, kuumaverinen ja siro arabi, mutta todellisuus taitaa olla vähän toinen (lihava ponikokoinen suomenhevonen). Noooh, close enough?



Nato-ohjus






Näissä kuvissa muuten näkyykin meidän uudet suitset (joihin uhrasin puolet joululahjarahoistani). Kyseessä ovat siis Perfect Sit of Swedenin High Jump Revolutionit, jotka ainakin näin ensituntumalta ovat vaikuttaneet todella laadukkailta kapistuksilta. Kirjoittelen käyttökokemuksia myöhemmin lisää, kunhan ollaan päästy nyt ainakin muutamaan otteeseen koeajamaan ne myös ratsain.

Ja jos ei muuta, niin ainakin ne näyttävät kivoille! Toki Peetu karvaisena pullaponina ei ehkä ole ihan se ihanteellisin malli näille.😅Suitsiin olisi suunnitelmissa vielä hommata nättejä otsapantoja ja se lampaankarvalaatta turpikseen.


Lopuksi Anni testasi Torreksella ilman varusteita ratsastusta Peetun ollessa mulla kiinni käsihevosena (ei ihan vielä ruveta sen kanssa tällaista urheilemaan). Torres toimi hyvin ja lopuksi käväisin myös itse huvikseen sen selässä kokeilemassa vähän miten meillä sujuu. Hyvinhän se meni, Torres on niin herkkä ja kuuliainen hevonen, että eipä tuossa nyt ollut edes mitään epäilystä miksei sujuisi. 







Kivaa alkanutta viikkoa kaikille!