Se päätös, jolla päättää toisen elämän

"Oikeaa rakkautta on osata päästää irti silloin, kun sen aika on."

Mä olen tismalleen samaa mieltä. Tänä vuonna tuntuu olleen ennätysmäärä taivaslaitumille lähteneitä: jo pelkästään meidän tallilta on lopetettu kolme hevosta vajaan kahden kuukauden sisään. Monet bloggaajat ja instagrammaajat joutuvat päivittämään surullisia uutisia ja useilta tuttaviltakin on lähtenyt ikivihreille lukuisin kappalein rakkaita karvakorvia. Jopa eläinlääkärit ovat sanoneet, että tää alkuvuosi tuntuu olevan täynnä yllättäviä lopetuksia ja muuta ikävää ympäri Suomen. 

Myös mä oon joutunut pohtimaan lopetuspäätöksiä useaan otteeseen ja vasta hetki sitten hyvästelin rakkaan ponin äkillisen sairaskohtauksen vuoksi. Tää kaikki on saanut miettimään yhä enemmän tätä päätöstä - päätöstä, jolla pysäyttää toisen elämän. Vaikka mulle on aina ollut se selvää, että jos tilanne sitä vaatii, vastuuntuntoinen omistaja uskaltaa myös lopettaa eläimen kärsimyksen ja luopua siitä. Välillä kuitenkin joutuu huomaamaan, että ihan jokaiselle tää asia ei oo ihan niin itsestäänselvyys, valitettavasti. 

Ymmärrän sen, että toisen elämän lopettaminen tuntuu pahalta ja pelottaa. Luopuminen sattuu, mutta siinä vaiheessa täytyy osata ajatella itseään pidemmälle: katsoa asiaa eläimen näkökulmasta ja ajatella asioita sen parhaaksi.

Akuuteissa sairastapauksissa onneksi usein näin tehdään. Entä sitten, jos hevoselta löytyykin krooninen vika? Vaihtoehtona on myös myyminen ja usea omistaja turvautuukin siihen, mikäli ei  itse tahdo jatkaa hevosen hoitoa ja kuntouttamista. Sairaudesta riippuen se voi vielä olla ihan ok, mutta oon myös nähnyt niin surullisen monta sellaista hevosta markkinoilla, joiden ei enää myynnissä kuuluisi olla. Ei sen takia, että tahtoisin tuomita ihmisiä myyntipäätöksistä, vaan ihan oikeasti sen hevosen tähden.

"Myydään seurahevoseksi tai siitoskäyttöön, vain hyvään loppuelämän kotiin" voi joo toimia, mutta tiedän lukuisia tapauksia, jossa tää ei silti oo toiminut. Huomattavasti rikkinäinen hevonen lähtee loppuelämän kotiin, jossa se on n. vuoden, jonka jälkeen se pistetään kiertoon. Hevosella ratsastetaan, koska se on vain "pikkuvikainen" ja pian oravanpyörä on valmis: eläin kipeytyy, alkaa käyttäytymään huonosti, ei muuta kun myyntiin, seuraava omistajakaan ei pärjää ja taas myyntiin. Sama rata jatkuu huonolla tuurilla vaikka kuinka kauan, kunnes kohdalle sattuu se henkilö, joka joko hoitaa hevosta sen vaatimalla tavalla tai uskaltaa tehdä lopetuspäätöksen.

Eikä tää oo mitään jossittelua tai arvailua, tiedän monta vastaavaa tapausta. Jos hevosella on oikeasti hyvä ennuste ja vaiva pieni, voi myynti vielä toimia. Siinä vaiheessa kun vikaa löytyy jo vähän enemmän ja kaikki toipuminen on hyvin epävarmaa arvailua, olisi syytä miettiä, josko löytyisi hevoselle reilumpi vaihtoehto. Se nimittäin kyllä löytyy, vaikka kuinka surullista ja haikeaa se onkin. Joskus lopettaminen on kuitenkin paras ratkaisu ja mun mielestä hyvä hevosenomistaja uskaltaa sen päätöksen tarpeen vaatiessa tehdä. Oman henkisen kärsimyksen välttämisen ei pitäisi mennä eläimen fyysisen kivun poistamisen edelle.

Mä annoin jo aikoja sitten Disalle ja Samballe sen lupauksen, että ne lähtee multa vain monttuun. Olisipa sitten vaikka se tilanne, että hevoset ovat ihan terveitä, mutta mun pitäis niistä luopua - päätyisin  silti ne lopettamaan. Saattaa kuulostaa jonkun korvaan karulta, mutta noiden kahden kanssa  en edes harkitsisi muuta. Mä pidän ne siihen asti kun mulla on siihen mahdollisuus: hoidan ne parhaalla mahdollisella tavalla, tarjoan niille onnellisen elämän ja annan sille myös arvokkaan päätöksen. Se on mun vastuu ja velvollisuus. Lisäksi mä haluan olla niiden rinnalla loppuun saakka.

Ehkä mun ois pitänyt kirjottaa Samban osuus vielä menneessä muodossa. Mä pidin sen siihen asti kun mulla oli mahdollisuus. Vaikka meiltä romuuntui esteura ja multa meni kisaponi alta sen jalkavaivan vuoksi, halusin tarjota sille vielä ihanat viimeiset vuodet. Sillä ajatuksella, että se sai olla mulla niin pitkään, kun jalka tai mikään muu sitä ei vaivaisi ja se pystyisi viettämään hyvää elämää. Jos se olisi kipeytynyt, olisi Samba laukannut vihreämmille laitumille jo aikaisemmin. Se kuitenkin vietti vielä täyttä ponin elämää: leikki heppakavereidensa kanssa isossa laumassa, laukkaili ympäriinsä, oli vapaana ja touhusi mun kanssa kaikkea kivaa tylsistymättä.

Nyt ähky vei sen, mutta toivon todella, että ponin viimeiset vuodet olivat onnelliset. Koska sen se todellakin ansaitsi.

Ponin tai hevosen onnellisuuden tavoitteleminen olisi ihan ideaali ajatus pitää jokaisella mielessä. Jos krooninen sairaus aiheuttaa kipua, tuskaa tai tekee hevosen elämästä jollain tapaa sellaista, että se ei ole enää kunnon hevosen elämää, on mun mielestä äärettömän epäreilua ja itsekästä antaa toisen kärsimyksen jatkua. Kaikista pahinta on, jos päätös vieritetään eteenpäin toiselle laittamalla hevonen myyntiin.

Mä en todellakaan sano, että kaikissa tilanteissa lopettaminen olisi ainut vaihtoehto. Puhun nyt niistä tapauksista, joissa se kaikella järjellä ja myös ehdottomasti sydämellä ajateltuna on oikein.