Tiedättekö sen, kun ratsastat hevosella ja se tuntuu oikeesti kuin sulle tehdyltä? Minä en ole aikaisemmin tätä kokenut, mutta maanantaina koin. Kuulostaa todella kliseiselle, mutta Likums oli oikeasti aivan täydellinen ja ihastuin siihen heti ensimmäisten kierrosten jälkeen. Ratsastuksenopettajan sanoja lainaten oltiin perfect match ja siltä se kyllä tuntuikin. Ei meillä tietenkään mitenkään täydellisen hienosti mennyt, mutta jostain syystä tämä hevonen teki oikeasti vaikutuksen heti ensimmäisen kerran jälkeen.
Varasin maanantaille pitkästä aikaa tunnin Rouhialasta. Tallilla nimeni kohdalle oli kirjoitettu aivan outo nimi. Likums? Kyselin vähän, kuka se oli. Vastaukseksi sain, että tallin yhden ratsastuksenopettajan hevonen ja vasta sinne muuttanut. Kuulemma kai ihan kiva, mutta aika herkkä.
Karsinassa mua tuijottivat tummanruskeat nappisilmät kunnon räpsyripsillä. Likumsilla on pieni siro pää, jättimäiset korvat ja kaunis tähtipiirto. Se näytti vähän hassulle, mutta vaikutti todella uteliaalle ja ystävälliselle.
Ratsastaessa Likums kulki lähes kokoajan korvat hörössä ja innokkaana. Sillä oli näyttävä ravi ja iso, hieno laukka. Varma hyppy, vaikka tarvitsikin pitkälle sarjalle välillä lisää voimaa ja tukea. Äärettömän herkkä ja reipas - ihan kuin suurempi versio Sambasta, mutta ei vaan ihan niin kuumuva tai temperamenttinen tapaus. Hevonen suoritti melkein kaiken ajatuksen tai ihan pienen istunnanmuutoksen kautta: kääntyi, pysähtyi, nosti, pidensi, lyhensi ja vaihtoi.
Eikä Likums todellakaan ollut osaavin tai koulutukseltaan hienoin hevonen, jolla olen ratsastanut. Se jäi mieleen, koska se oli niin herkkä, innokas ja utelias. Se muistutti mua Sambasta, jolla en ole yli kahteen vuoteen mennyt pientä ravailua tai taluttelua kummempaa. Toki ponin kanssa on nykyään parasta vain viettää aikaa ja olla sen kanssa. Käydä lenkeillä, katsoa kun se on ihan hassu ja nauraa sen välillä hyvinkin vahvasti esiinpunkeville arabipiirteille.
En kuitenkaan voi väittää, ettenkö välillä kaipaisi sen selkään. Ja ratsastamaan. Kuinka hieno se olisi nyt: valmistautuisimme tulevaan kisakauteen, treenaisimme ahkerasti ja nauttisimme molemmat vauhdista ja isoista esteistä. Kaiken sen hauskanpidon ja yhdessäolon lisäksi.
Nämä unelmat murentuivat kuitenkin jo 2015 onnettomuuden seurauksena tai viimeistään kesän tuomion jälkeen. Nykyään nautimme elämästä päivä kerrallaan. Eikä se mua haittaa, olen onnellinen, että poni voi edelleen jatkaa elämäänsä mun omistuksessani.
Likums sai kuitenkin mun haaveet taas palaamaan mieleen ja heräämään eloon. Vaikkakin vain sen yhden estetunnin ajaksi. Se jäi mieleen ja tunsin löytäneeni jotain. Samban, mutta suuremman ja hieman helpomman ratsastettavan. Yhtä herkän, hienon ja kiltin. Lähes unelmahevosen.
