lauantai 3. maaliskuuta 2018

Kiitos kaikesta rakas

Kuva: Suvi Nieminen
Tuli aika raskaiden päätösten, saattaa sut huomaan enkelten. 
Nyt saat juosta seuraten heitä, ei kipu enää elämääsi peitä. 
Suru on suuri ja lohduton, mut tiedän - sun hyvä olla nyt on.

Mä en todellakaan tiedä, miten tämä postaus pitäisi aloittaa. Kyyneleet valuu pitkin poskia, eikä tää tunnu vieläkään yhtään todelliselta. Tän ei pitänyt mennä näin. Ponilla piti olla vielä vuosia jäljellä, mutta nyt mun pieni rakas on poissa. Tammikuussa Sara kävi jo hyvin lähellä kuolemaa, ja vaikka mä tiesin ja tiedostin, että joskus se on vielä edessä, en mä silti olisi uskonut, että se iskee näin nopeasti ja yllättäen. Elämä on arvaamaton ja epäreilu, mutta ennen kaikkea suunnattoman hauras.

Kuva: Tessa Kuosma
Meillä piti olla hauska startti alkaneelle hiihtolomalle: Olga hevosineen tuli tänne yökyläilemään ja viikolle oli suunniteltu kaikkea kivaa. Maanantai sujuikin iloisissa merkeissä, ponit tulivat hyvin juttuun ja Samba tuntui ihastuneen uuteen karsinanaapuriin. Se oli muutenkin tavanomaisen pirteä, oma arabimainen itsensä. Juoksenteli tarhassa tuhatta ja sataa, riekkui minkä ehti ja aina jossain välissä vähän höykytti Peetua. 

Sellainen se oli. Toi poni rakasti liikkumista, sen näki aina sen ilmeestä. Korvat hörössä, häntä soihtuna ja pää pystyssä, leijuvaa ravia tai voimakasta laukkaa. Onnellisuus huokui siitä. Ties kuinka monet kerrat oon nauranut sen innostukselle, vaikka ehkä joskus lenkeillä ärsyttikin, kun se kävelemisen sijaan tanssahteli koottua ravia valtoimenaan ja innosta puhkuen.  

Kuva: Suvi Nieminen

Samba oli sellainen poni, jota moni ei varmasti ymmärtäisi. En mäkään aina ymmärtänyt ja mietin monesti, miksi en ostanut helpompaa ratsua. Se oli aina niin säpäkkä ja kuumui niin hitosti ratsastaessa, että vaikeampaa saa tuskin hakea. Hyppäämistä se rakasti. Monesti tuntui, että se suorastaan kasvatti jostain itselleen siivet esteiden ylittämiseksi.

Vaikeasta ratsastettavuudestaan huolimatta kiltti se oli kuin mikä. Mä en koskaan unohda, miten se tuli aina luokse laukaten pyydettäessä tai kuinka uskollisesti se seurasi vapaana. Nää pari viimeistä vuotta poni oli jo kevyemmällä käytöllä jalkavaivan vuoksi, joten meidän touhut koostuivat kaikesta muusta kivasta yhteisestä tekemisestä esteiden tai vakavamielisemmän treenailun sijaan. Meidän lempparijuttuja olivat ehdottomasti metsälenkit molempien elämäni ponien kanssa: minä ratsain Disalla ja Samba irti mukana. Yleensä kiipeiltiin yhdessä ja samoiltiin siellä sun täällä. Poni unohtui aina johonkin ihmettelemään ja viheltelin sille hieman, jolloin se kiritti takaisin ja aika useasti leikillään myös ohi. Hyvillä pohjilla laukattiin rinta rinnan, tuuli korvissa vinkuen ja vauhdista silmänurkat vuotaen. Täysiveristen sukujuuriensa ansiosta Samba kyllä veti aina reippaasti ohi ja ensimmäiseksi.

Kuva: Suvi Nieminen
Näitä muistoja kelautuu mun mieleen jatkuvasti. Voisin kirjoittaa pienistä yksityiskohdista ja vaatimattomistakin hetkistä ikuisuuden. Mutta tiistaina mun mielessä ei ollut kuin yksi hetki, meidän viimeiset yhteiset sekunnit, mun pienen esteponin viimeinen sydämenlyönti täällä. Itkusta sumentuneiden silmien läpi mä katselin sen pientä, siroa ja kaunista päätä mun sylissä. Silittelin poskea ja yritin jutella jotain, kiittää kaikesta ja pyytää anteeksi. Mä en voinut pelastaa sitä enää, mutta mun velvollisuus oli pysyä loppuun asti sen rinnalla.

Lopetuspäätös musertaa, sen sanominen ääneen oli hirveintä ikinä. Ei yritetä enää, se pitää päästää pois. Sanat ei riitä kuvailemaan, kuinka järkyttävän hirveää se oli. Mutta en mä silti epäröinyt hetkeäkään, se oli pakko tehdä. Vaikka mä kuinka itkin, ääni värisi ja sanat katkeilivat. Silti noiden sanojen sanominen oli tuossa tilanteessa ainut vaihtoehto ja ainut oikea ratkaisu. Sen jälkeen pystyin vain kuiskaamaan ponin korvaan, että "kohta helpottaa rakas, kohta sun ei tarvii enää ikinä kärsiä tai tuntea kipua". 

Kuva: Ida Santaharju
Mun pienen multa vei ähky. Se tuli takaisin ja pahempana kuin viimeeksi. Tiistaina aamutalliin mennessä vastassa oli vaisu poni ja lähes kokonaan syömättömät yöheinät. Kävelyttämään ja soitto heti eläinlääkärille, joka saapui nopeasti paikalle ja saatiin poni letkutettua hyvin. Tässä vaiheessa toivoa vielä löytyi: poni ei ollut huonossa kunnossa, mutta toki mulla painoi edelleen ajatuksissa viimeisin koettelemus. Sitä tunnetta ei oikein pysty kuvailemaan, kun äiti tuli ilmoittamaan, että Samba makaa eikä ole syönyt heiniään. Turhautuminen, suru, ärsyyntyminen, väsymys ja epätoivo? Vähintään ne ja monta muuta tunnetta päälle, kaikille tuskin edes löytyy sanoja. 

Eläinlääkärin käynnin jälkeen jatkettiin kävelytystä ja lepotaukoja. Homma sujui ihan hyvin ja ehdin pienen hetken jo ajattelemaan, että kyllä tää tästä, onneksi huomattiin aikaisemmin kuin viimeeksi eikä tilanne ehtinyt menemään niin pahaksi. 

Mutta eihän se koskaan niin mene. Pienessä hetkessä kaikki meni taas päin helvettiä, ponin tila romahti kokonaan. Se hikosi kauttaaltaan ja alkoi vaahtoamaan. Huohotti ja puuskutti. Tärisi. Ei pystynyt enää kävelemään ja kaatuili jatkuvasti. Siinä vaiheessa kun eläinlääkäri ennätti paikalle, makasi poni jo maassa silmät kiinni valmiina lähtemään. Mä olin jo varma, että nyt se kuolee siihen, mutta ell pisti vielä rauhoittavia ja kipulääkettä ja sanoi, että letkutetaan uudelleen.

Kuva: Suvi Nieminen
Tallissa ei enää mikään sujunut. Saatiin letkutettua ja laitettiin tippaan. Kun kanyylia ommeltiin kiinni kaulaan, osasin jo odottaa, että se on siinä lopetusta varten. Mä näin ponista sen, että se ei enää tosta pystynyt tervehtymään. Sitkeä, pieni taistelija ei enää jaksanut tätä kertaa, se olisi kuollut joka tapauksessa.  Nestepussi kerkesi tippua ehkä puoleenväliin. Poni ei kestänyt enää tolpillaan, se rymysi, nojaili ja kaatui. Eläinlääkäri oli vielä kiinnittämässä irronnutta letkua uudelleen, mutta mun oli pakko sanoa, että ei voida enää jatkaa. Kaikesta lääkityksestä huolimatta kipu tuli niin pahasti läpi, että mua sattui liikaa.

Kuva: Suvi Nieminen
Sitten mä talutin viimeisen kerran mun rakkaan tallista pois. Ulos astuessa kaiken peitti kirkas valo, valkea hanki hohkasi pakkasaurinkoa ja sokaisi hetkeksi kaiken. Mä talutin sitä tietä pitkin, muisteltiin vielä yhdessä menneitä. Ihailtiin talven ihmemaata ja halattiin viimeisen kerran. Poni valitsi kauniin päivän lähteä.

Ja niin me päädyttiin siihen maahan, jossa mä saattelin mun pikku esteponin ikiuneen silittelemällä sen päätä samalla kun se piti sitä mun sylissä siihen asti, että sen sydän pysähtyi ja se pääsi johonkin parempaan paikkaan. 



36 kommenttia:

  1. Koskettavaa tekstiä, tän ruudun takana ei kyynelittä selvitty. Paljon voimia Veera!❤️

    VastaaPoista
  2. Ihan hirmuisesti voimia. En voi ees kuvitella, kuinka pahalta susta tuntuu, mutta tiedän sen omasta kokemuksesta, että sattuu ihan helvetisti, ei löydy sanaa jolla voisi kuvailla sitä kivun ja surun määrää.

    Ja vaikka kipu ei koskaan kaikkoakaan, ainakaan lopullisesti, sulla on sitten kasa muistoja, joita voit selata kaikella rakkaudella ja hellyydellä.

    Vielä kerran voimia ja jaksamista. ❤️

    VastaaPoista
  3. Koskettavasti ja kauniisti kirjoitettu. Voimia paljon sulle Veera ❤️

    VastaaPoista
  4. Ei sitä voi kuvailla, miten kauniisti kirjoitit - kyynelet valehtelematta virtaavat vuolaasti pitkin poskia; surusta ja siitä tiedosta, miten suuri päätös tuo oli.
    Silti sä teit aivan oikein, pidit hyvää huolta ja päästit pakon edessä lähtemään ❤️ Olit paras ihminen Samballe😫💔
    Sanoinkuvaamattoman paljon voimia, menetys sattuu aina. Ikävä helpottaa joskus, muttei koskaan poistu. Sulla on aina jäljellä muistot ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi eii, kiitos suunnattomasti! ❤️

      Poista
  5. Ehdottomasti vaikein päätös joka hevosenomistajilla voi tulla vastaan. Teit oikean ystävän päätöksen. Saman kokeneena tiedän, kuinka vaikeaa se on, vaikka olisikin ainoa oikea ja järkevä vaihtoehto. Kamalasti voimia sinulle Veera❤️

    VastaaPoista
  6. Parempaa kotia Samba tuskin olis voinu saada. Vielä kerran, voimia Veera. ❤️

    VastaaPoista
  7. Todella koskettava teksti.. ❤ Voimia! ❤

    VastaaPoista
  8. Voi kuinka koskettavasti kirjoitettu.. lämmin osanotto suureen suruusi

    VastaaPoista
  9. Osanottoni suruusi joka koskettaa enemmän kuin arvaatkaan..

    VastaaPoista
  10. Kauniisti kirjoitettu ❤ Kyyneleiltä ei täällä voinut välttyä. Voimia Veera ❤

    VastaaPoista
  11. Voi ei, voimia ❤ Mulla oli sama tilanne viikkoa aiemmin, ponilleni tuli suolikierre ja jouduttiin lopettamaan :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Voi ei, paljon voimia myös sinulle! ❤️

      Poista
  12. Todella koskettavasti kirjoitettu postaus, hyvä etten väännä täälä itkua! Voin vain kuvitella, miltä susta tuntuu, todella paljon voimia sulle ❤

    VastaaPoista
  13. Otan osaa! Todella kurjaa, että teidän yhteiselon piti päättyä noin :(

    VastaaPoista
  14. Vielä kerran osanotto. Päätös oli varmasti oikea. Kun poni on noin kipeä, se ei välttämättä selviä, vaikka se leikattaisiin. Niin surullista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ❤️
      Joo se tuskin olisi tosta enää lähtenyt selviämään. Eläinlääkäri arveli, että etuosassa asennonmuutos ja kirurgia luultavasti ainoa vaihtoehto millä olisi voinut ehkä pelastaa. Mutta 3h matka noin sairaan ponin kanssa ei oo oikein. :(

      Poista
  15. Itkuhan se täälläkin pääsi..:(♥

    VastaaPoista
  16. Nyt vasta kerkisin tähänkin kommentoimaan, mutta siis ihan hirveästi vielä voimia❤️ Oon ihan varma, että Samba sai parhaan mahdollisen kodin ja elämän teidän luona. Nyt sen on hyvä olla❤️

    VastaaPoista
  17. Todella koskettavaa tekstiä Veera! Todella paljon vielä voimia ja jaksamisia sinne teille. Teitte varmasti sen ainoan ja oikean päätöksen! Toivottavasti tämä huono tuuri päättyy nyt teidän osalta tähän. <3

    VastaaPoista