Elämä jatkuu

Tai ainakin kovasti yrittää. Kyllähän tässä on edelleen haikea ja surullinen fiilis, mutta se ei varmaan kaikkoa koskaan. Pahin on kuitenkin mennyt ohi: pystyn tekemään iltatalleja itkemättä ja ponin tyhjään karsinaan katsominen vain sattuu, mutta ei aiheuta enää vuolasta kyyneltulvaa. Vaikka mä olen surullinen, on olo myös kovin helpottunut. Nyt ainakin tiedän, että Saran ei tarvitse enää koskaan kärsiä tai tuntea kipua.

Yllä olevassa kuvassa on vielä nähtävillä eläinlääkärin lausunto, josta huomaa, että valitettavasti lopettaminen oli ainut vaihtoehto. Asennonmuutos korjautuakseen olisi luultavasti tarvinnut kirurgiaa, mutta Samba ei ollut enää kuljetuskunnossa ja kipeytyi jatkuvasti lisää. Kotihoitoa jatkettaessa se olisi kuollut ennemmin tai myöhemmin. Mä en kestänyt enää katsoa sen kipua ja kärsimystä, joten päästin ponin lähtemään.

Ponin viimeinen aamu, n. 30min tämän kuvan ottamisen jälkeen
 tilanne romahti täysin :'(

Menee varmaan ikuisuus toipua tähän tilanteeseen. Viisi hevosta väheni ensin kolmeen ja nyt vielä ponin poismenon myötä kahteen. Tallissa näyttää tosi tyhjälle ja tarhakin on aivan vajaa. Jopa mun päivärytmistä uupuu asioita: ennen meni kaikki vapaa-aika (ja hyvin useasti myös koulu- ja opiskelutunnit) heppailuun.

Ehkäpä tää tästä alkaa pikkuhiljaa normalisoitumaan. Mulla on kyllä kivasti vieraitakin ratsastettavia, mutta silti tuntuu, että turhaa vapaa-aikaa jää reilusti. Toki sen voisi aina paikata jollain järkevällä (kuten sillä aikaisemmin laiminlyödyllä opiskelulla), mutta minkäs teet kun poneilu on kivempaa.

Kuva: Olga Mäkinen

Vaikka tää Samban poismeno varjostaakin fiiliksiä, on muiden hevosten kanssa sujunut hyvin. Peetu on ollut ihan mieletön ja ilmeisesti näyttää jatkavan samaa rataa, joten innolla odotan kevättä ja kunnon treenejä. Meillä on hieman vilkuiltu kisakalenteriakin sillä ajatuksella, että nyt talven väistyessä päästäisiin korkkaamaan ponin kilpailu-ura helpoissa, vauvahepoille sopivissa luokissa.

Disa palailee myös tasaisen varmasti sairaslomalta, mutta sillä on ollut aika paljon virtaa ja menohaluja. Päätin, että nyt kentällä puksuttelun sijaan sille voisi tehdä ihan hyvää pieni pidempijaksoinen maastoilukuuri, jonka jälkeen se alkaa palailemaan taas enempi mun pikkusiskon ratsastettavaksi.

Itse menen ponia sen mukaan, miten tarvitsee ja miltä tilanne aina näyttää.

Kuva: Olga Mäkinen

Mulla on nyt paljon julkaistavia kuvia ja postauksia rästissä. Ilon Pilkettä -blogista tutut Olga ja Ilo olivat meillä viettämässä hiihtolomaa, joten siltä ajalta on tulossa paljon materiaalia. Vaikka loma alkoikin todella surullisissa merkeissä, sai yhteisistä talleiluista kuitenkin muuta ajateltavaa ja pystyin pitämään itseni aika hyvin kasassa. Olgan kanssa keksimmekin kaikkea hauskaa tekemistä aina jääbaanailuista pulkkaratsastukseen saakka!

Kuva: Olga Mäkinen

Kuva: Olga Mäkinen

Kuva: Olga Mäkinen

Olgan ja Ilon lähdettyä toki itkin sitten muutaman päivän putkeen ponia, jonka jälkeen olen järjestellyt asioita ja koittanut edelleen sisäistää tätä kaikkea. Hippokseen tehtiin poistoilmoitus, mutta vielä en ole raaskinut tallista Samban tavaroita siirtää tai irrotella nimilappuja telineistä sekä koreista. Sitä varten täytyy vielä kerätä rohkeutta.

Aion säilyttää muistoksi ponin nimellä brodeeratut loimet (hienot villa- ja fleeceloimet) ja satulahuovan, sekä sen nahkapäitset joiden laattaan käyn vielä kaiverruttamassa joskus Sharara Samban. Äiti kävi myös saksimassa ponin jouhia harjasta ja hännästä talteen. Säilytän osan itselläni ja kysyin vielä Saran edelliseltä omistajalta, haluaako myös hän pienet tupsut ponista muistoksi.

Tää maanantaina napattu kuva jäi vikaks yhteiskuvaks meistä 😞 Arvasin, että nyt kun Olga ja Ilo lähti niin mulla menee koko loppuloma pelkäks itkemiseks.. Voi pieni rakas poni ❤️

Henkilön Veera Saarinen, 17 🇫🇮 (@porkkananvoimalla) jakama julkaisu Maalis 2, 2018 kello 12.34 PST

Keskiviikkona hyvästelin ponin vielä viimeistä kertaa. Sekä Samba ja Torres haudattiin tähän meidän pihaan, joten siinä voin aina halutessani käydä muistelemassa menneitä. Molemmat rakkaat ponit saivat yhteisen havusydämen ja omat kynttilät. Keväällä aikomuksenani on vielä istuttaa hautapaikalle tammi, joka kasvaa siinä vähintään seuraavat sata vuotta.

Levätkää rauhassa, Sharara
Samba & Tornaado ♥

Se päätös, jolla päättää toisen elämän

"Oikeaa rakkautta on osata päästää irti silloin, kun sen aika on."

Mä olen tismalleen samaa mieltä. Tänä vuonna tuntuu olleen ennätysmäärä taivaslaitumille lähteneitä: jo pelkästään meidän tallilta on lopetettu kolme hevosta vajaan kahden kuukauden sisään. Monet bloggaajat ja instagrammaajat joutuvat päivittämään surullisia uutisia ja useilta tuttaviltakin on lähtenyt ikivihreille lukuisin kappalein rakkaita karvakorvia. Jopa eläinlääkärit ovat sanoneet, että tää alkuvuosi tuntuu olevan täynnä yllättäviä lopetuksia ja muuta ikävää ympäri Suomen. 

Myös mä oon joutunut pohtimaan lopetuspäätöksiä useaan otteeseen ja vasta hetki sitten hyvästelin rakkaan ponin äkillisen sairaskohtauksen vuoksi. Tää kaikki on saanut miettimään yhä enemmän tätä päätöstä - päätöstä, jolla pysäyttää toisen elämän. Vaikka mulle on aina ollut se selvää, että jos tilanne sitä vaatii, vastuuntuntoinen omistaja uskaltaa myös lopettaa eläimen kärsimyksen ja luopua siitä. Välillä kuitenkin joutuu huomaamaan, että ihan jokaiselle tää asia ei oo ihan niin itsestäänselvyys, valitettavasti. 

Ymmärrän sen, että toisen elämän lopettaminen tuntuu pahalta ja pelottaa. Luopuminen sattuu, mutta siinä vaiheessa täytyy osata ajatella itseään pidemmälle: katsoa asiaa eläimen näkökulmasta ja ajatella asioita sen parhaaksi.

Akuuteissa sairastapauksissa onneksi usein näin tehdään. Entä sitten, jos hevoselta löytyykin krooninen vika? Vaihtoehtona on myös myyminen ja usea omistaja turvautuukin siihen, mikäli ei  itse tahdo jatkaa hevosen hoitoa ja kuntouttamista. Sairaudesta riippuen se voi vielä olla ihan ok, mutta oon myös nähnyt niin surullisen monta sellaista hevosta markkinoilla, joiden ei enää myynnissä kuuluisi olla. Ei sen takia, että tahtoisin tuomita ihmisiä myyntipäätöksistä, vaan ihan oikeasti sen hevosen tähden.

"Myydään seurahevoseksi tai siitoskäyttöön, vain hyvään loppuelämän kotiin" voi joo toimia, mutta tiedän lukuisia tapauksia, jossa tää ei silti oo toiminut. Huomattavasti rikkinäinen hevonen lähtee loppuelämän kotiin, jossa se on n. vuoden, jonka jälkeen se pistetään kiertoon. Hevosella ratsastetaan, koska se on vain "pikkuvikainen" ja pian oravanpyörä on valmis: eläin kipeytyy, alkaa käyttäytymään huonosti, ei muuta kun myyntiin, seuraava omistajakaan ei pärjää ja taas myyntiin. Sama rata jatkuu huonolla tuurilla vaikka kuinka kauan, kunnes kohdalle sattuu se henkilö, joka joko hoitaa hevosta sen vaatimalla tavalla tai uskaltaa tehdä lopetuspäätöksen.

Eikä tää oo mitään jossittelua tai arvailua, tiedän monta vastaavaa tapausta. Jos hevosella on oikeasti hyvä ennuste ja vaiva pieni, voi myynti vielä toimia. Siinä vaiheessa kun vikaa löytyy jo vähän enemmän ja kaikki toipuminen on hyvin epävarmaa arvailua, olisi syytä miettiä, josko löytyisi hevoselle reilumpi vaihtoehto. Se nimittäin kyllä löytyy, vaikka kuinka surullista ja haikeaa se onkin. Joskus lopettaminen on kuitenkin paras ratkaisu ja mun mielestä hyvä hevosenomistaja uskaltaa sen päätöksen tarpeen vaatiessa tehdä. Oman henkisen kärsimyksen välttämisen ei pitäisi mennä eläimen fyysisen kivun poistamisen edelle.

Mä annoin jo aikoja sitten Disalle ja Samballe sen lupauksen, että ne lähtee multa vain monttuun. Olisipa sitten vaikka se tilanne, että hevoset ovat ihan terveitä, mutta mun pitäis niistä luopua - päätyisin  silti ne lopettamaan. Saattaa kuulostaa jonkun korvaan karulta, mutta noiden kahden kanssa  en edes harkitsisi muuta. Mä pidän ne siihen asti kun mulla on siihen mahdollisuus: hoidan ne parhaalla mahdollisella tavalla, tarjoan niille onnellisen elämän ja annan sille myös arvokkaan päätöksen. Se on mun vastuu ja velvollisuus. Lisäksi mä haluan olla niiden rinnalla loppuun saakka.

Ehkä mun ois pitänyt kirjottaa Samban osuus vielä menneessä muodossa. Mä pidin sen siihen asti kun mulla oli mahdollisuus. Vaikka meiltä romuuntui esteura ja multa meni kisaponi alta sen jalkavaivan vuoksi, halusin tarjota sille vielä ihanat viimeiset vuodet. Sillä ajatuksella, että se sai olla mulla niin pitkään, kun jalka tai mikään muu sitä ei vaivaisi ja se pystyisi viettämään hyvää elämää. Jos se olisi kipeytynyt, olisi Samba laukannut vihreämmille laitumille jo aikaisemmin. Se kuitenkin vietti vielä täyttä ponin elämää: leikki heppakavereidensa kanssa isossa laumassa, laukkaili ympäriinsä, oli vapaana ja touhusi mun kanssa kaikkea kivaa tylsistymättä.

Nyt ähky vei sen, mutta toivon todella, että ponin viimeiset vuodet olivat onnelliset. Koska sen se todellakin ansaitsi.

Ponin tai hevosen onnellisuuden tavoitteleminen olisi ihan ideaali ajatus pitää jokaisella mielessä. Jos krooninen sairaus aiheuttaa kipua, tuskaa tai tekee hevosen elämästä jollain tapaa sellaista, että se ei ole enää kunnon hevosen elämää, on mun mielestä äärettömän epäreilua ja itsekästä antaa toisen kärsimyksen jatkua. Kaikista pahinta on, jos päätös vieritetään eteenpäin toiselle laittamalla hevonen myyntiin.

Mä en todellakaan sano, että kaikissa tilanteissa lopettaminen olisi ainut vaihtoehto. Puhun nyt niistä tapauksista, joissa se kaikella järjellä ja myös ehdottomasti sydämellä ajateltuna on oikein.

Jääprinsessa

Viimeisimmät kuvaukset Suvin (kuvasivu suvin.kuvat.fi, instagram @suvinnet, facebook Hevoskuvagalleria Suvin.net) kanssa tehtiin taas hieman normaalista poikkeavammalla teemalla. Mä vedin tonne hyytävään viimaan kovan tuulen ja lentävän jäähileen keskelle mun vanhojentanssimekon. 

Panostus oli kova: heräsin heti ensimmäisenä loma-aamuna kuudelta meikkaamaan kuvauksia varten. Onneksi mun hiuksille ei sentään tarvinnut tehdä mitään, vaan ne menivät tuollaisena villinä luonnonkiharapehkona näissä kuvauksissa vallan mainiosti. Ehdittiin siis sopivasti kauniiseen aamuaurinkoon ja vaikka tuuli lumisateineen oli ihan hyytävän kylmä, oli aikainen herätys ja kaikki kärsiminen todellakin sen arvoista. Tai ainakin mun mielestä nää "jääprinsessa"-kuvat on kyllä ihan mielettömän upeita!

 

  

 

 

 

Kiitos kaikesta rakas

Kuva: Suvi Nieminen

Tuli aika raskaiden päätösten, saattaa sut huomaan enkelten. 

Nyt saat juosta seuraten heitä, ei kipu enää elämääsi peitä. 

Suru on suuri ja lohduton, mut tiedän - sun hyvä olla nyt on.

Mä en todellakaan tiedä, miten tämä postaus pitäisi aloittaa. Kyyneleet valuu pitkin poskia, eikä tää tunnu vieläkään yhtään todelliselta. Tän ei pitänyt mennä näin. Ponilla piti olla vielä vuosia jäljellä, mutta nyt mun pieni rakas on poissa. Tammikuussa Sara kävi jo hyvin lähellä kuolemaa, ja vaikka mä tiesin ja tiedostin, että joskus se on vielä edessä, en mä silti olisi uskonut, että se iskee näin nopeasti ja yllättäen. Elämä on arvaamaton ja epäreilu, mutta ennen kaikkea suunnattoman hauras.

Kuva: Tessa Kuosma

Meillä piti olla hauska startti alkaneelle hiihtolomalle: Olga hevosineen tuli tänne yökyläilemään ja viikolle oli suunniteltu kaikkea kivaa. Maanantai sujuikin iloisissa merkeissä, ponit tulivat hyvin juttuun ja Samba tuntui ihastuneen uuteen karsinanaapuriin. Se oli muutenkin tavanomaisen pirteä, oma arabimainen itsensä. Juoksenteli tarhassa tuhatta ja sataa, riekkui minkä ehti ja aina jossain välissä vähän höykytti Peetua. 

Sellainen se oli. Toi poni rakasti liikkumista, sen näki aina sen ilmeestä. Korvat hörössä, häntä soihtuna ja pää pystyssä, leijuvaa ravia tai voimakasta laukkaa. Onnellisuus huokui siitä. Ties kuinka monet kerrat oon nauranut sen innostukselle, vaikka ehkä joskus lenkeillä ärsyttikin, kun se kävelemisen sijaan tanssahteli koottua ravia valtoimenaan ja innosta puhkuen.  

Kuva: Suvi Nieminen

Samba oli sellainen poni, jota moni ei varmasti ymmärtäisi. En mäkään aina ymmärtänyt ja mietin monesti, miksi en ostanut helpompaa ratsua. Se oli aina niin säpäkkä ja kuumui niin hitosti ratsastaessa, että vaikeampaa saa tuskin hakea. Hyppäämistä se rakasti. Monesti tuntui, että se suorastaan kasvatti jostain itselleen siivet esteiden ylittämiseksi.

Vaikeasta ratsastettavuudestaan huolimatta kiltti se oli kuin mikä. Mä en koskaan unohda, miten se tuli aina luokse laukaten pyydettäessä tai kuinka uskollisesti se seurasi vapaana. Nää pari viimeistä vuotta poni oli jo kevyemmällä käytöllä jalkavaivan vuoksi, joten meidän touhut koostuivat kaikesta muusta kivasta yhteisestä tekemisestä esteiden tai vakavamielisemmän treenailun sijaan. Meidän lempparijuttuja olivat ehdottomasti metsälenkit molempien elämäni ponien kanssa: minä ratsain Disalla ja Samba irti mukana. Yleensä kiipeiltiin yhdessä ja samoiltiin siellä sun täällä. Poni unohtui aina johonkin ihmettelemään ja viheltelin sille hieman, jolloin se kiritti takaisin ja aika useasti leikillään myös ohi. Hyvillä pohjilla laukattiin rinta rinnan, tuuli korvissa vinkuen ja vauhdista silmänurkat vuotaen. Täysiveristen sukujuuriensa ansiosta Samba kyllä veti aina reippaasti ohi ja ensimmäiseksi.

Kuva: Suvi Nieminen

Näitä muistoja kelautuu mun mieleen jatkuvasti. Voisin kirjoittaa pienistä yksityiskohdista ja vaatimattomistakin hetkistä ikuisuuden. Mutta tiistaina mun mielessä ei ollut kuin yksi hetki, meidän viimeiset yhteiset sekunnit, mun pienen esteponin viimeinen sydämenlyönti täällä. Itkusta sumentuneiden silmien läpi mä katselin sen pientä, siroa ja kaunista päätä mun sylissä. Silittelin poskea ja yritin jutella jotain, kiittää kaikesta ja pyytää anteeksi. Mä en voinut pelastaa sitä enää, mutta mun velvollisuus oli pysyä loppuun asti sen rinnalla.

Lopetuspäätös musertaa, sen sanominen ääneen oli hirveintä ikinä. Ei yritetä enää, se pitää päästää pois. Sanat ei riitä kuvailemaan, kuinka järkyttävän hirveää se oli. Mutta en mä silti epäröinyt hetkeäkään, se oli pakko tehdä. Vaikka mä kuinka itkin, ääni värisi ja sanat katkeilivat. Silti noiden sanojen sanominen oli tuossa tilanteessa ainut vaihtoehto ja ainut oikea ratkaisu. Sen jälkeen pystyin vain kuiskaamaan ponin korvaan, että "kohta helpottaa rakas, kohta sun ei tarvii enää ikinä kärsiä tai tuntea kipua". 

Kuva: Ida Santaharju

Mun pienen multa vei ähky. Se tuli takaisin ja pahempana kuin viimeeksi. Tiistaina aamutalliin mennessä vastassa oli vaisu poni ja lähes kokonaan syömättömät yöheinät. Kävelyttämään ja soitto heti eläinlääkärille, joka saapui nopeasti paikalle ja saatiin poni letkutettua hyvin. Tässä vaiheessa toivoa vielä löytyi: poni ei ollut huonossa kunnossa, mutta toki mulla painoi edelleen ajatuksissa viimeisin koettelemus. Sitä tunnetta ei oikein pysty kuvailemaan, kun äiti tuli ilmoittamaan, että Samba makaa eikä ole syönyt heiniään. Turhautuminen, suru, ärsyyntyminen, väsymys ja epätoivo? Vähintään ne ja monta muuta tunnetta päälle, kaikille tuskin edes löytyy sanoja. 

Eläinlääkärin käynnin jälkeen jatkettiin kävelytystä ja lepotaukoja. Homma sujui ihan hyvin ja ehdin pienen hetken jo ajattelemaan, että kyllä tää tästä, onneksi huomattiin aikaisemmin kuin viimeeksi eikä tilanne ehtinyt menemään niin pahaksi. 

Mutta eihän se koskaan niin mene. Pienessä hetkessä kaikki meni taas päin helvettiä, ponin tila romahti kokonaan. Se hikosi kauttaaltaan ja alkoi vaahtoamaan. Huohotti ja puuskutti. Tärisi. Ei pystynyt enää kävelemään ja kaatuili jatkuvasti. Siinä vaiheessa kun eläinlääkäri ennätti paikalle, makasi poni jo maassa silmät kiinni valmiina lähtemään. Mä olin jo varma, että nyt se kuolee siihen, mutta ell pisti vielä rauhoittavia ja kipulääkettä ja sanoi, että letkutetaan uudelleen.

Kuva: Suvi Nieminen

Tallissa ei enää mikään sujunut. Saatiin letkutettua ja laitettiin tippaan. Kun kanyylia ommeltiin kiinni kaulaan, osasin jo odottaa, että se on siinä lopetusta varten. Mä näin ponista sen, että se ei enää tosta pystynyt tervehtymään. Sitkeä, pieni taistelija ei enää jaksanut tätä kertaa, se olisi kuollut joka tapauksessa.  Nestepussi kerkesi tippua ehkä puoleenväliin. Poni ei kestänyt enää tolpillaan, se rymysi, nojaili ja kaatui. Eläinlääkäri oli vielä kiinnittämässä irronnutta letkua uudelleen, mutta mun oli pakko sanoa, että ei voida enää jatkaa. Kaikesta lääkityksestä huolimatta kipu tuli niin pahasti läpi, että mua sattui liikaa.

Kuva: Suvi Nieminen

Sitten mä talutin viimeisen kerran mun rakkaan tallista pois. Ulos astuessa kaiken peitti kirkas valo, valkea hanki hohkasi pakkasaurinkoa ja sokaisi hetkeksi kaiken. Mä talutin sitä tietä pitkin, muisteltiin vielä yhdessä menneitä. Ihailtiin talven ihmemaata ja halattiin viimeisen kerran. Poni valitsi kauniin päivän lähteä.

Ja niin me päädyttiin siihen maahan, jossa mä saattelin mun pikku esteponin ikiuneen silittelemällä sen päätä samalla kun se piti sitä mun sylissä siihen asti, että sen sydän pysähtyi ja se pääsi johonkin parempaan paikkaan. 

Enkeliponi

RIP Sharara Samba

10.8.2003-27.2.2018

Kiitos kaikesta rakas ❤️