Esteaasi vauhdissa

Piti tulla jakamaan tässä välissä aasifaneille muutamat söpöt kuvat hiihtolomalta. Kylmä pakkaskeli hieman latisti pitkäkorvien intoa, mutta aasit kävivät kuitenkin kentällä juoksentelemassa pienen hetken ajan ja Daisy hyppi samalla muutaman ristikon ylitse. Tolle kun saisi vielä jonkun sopivan minikokoisen ratsastajan, niin ilmottaisin oitis estekisoihin! ;)

Valtaosa kuvista on Olgan käsialaa, kiitos!

"Vähän tätä vois madaltaa"

 

 

 

 

Suomenhevosten hauskanpitoa jäällä

Tai yksi suomenhevonen ja yksi suomenponi, miten sen nyt ottaa... :D

Hiihtolomalla nautittiin kauniista kevätpakkasista, helmikuun kimaltelevasta puuterihangesta ja tukevista järvenjäistä. Näiden loistavien kelien ansiosta jäälle on uskaltautunut hevosten kanssa muutamaan otteeseen, ja pienen houkuttelun päätteeksi myös kylässä olleet Olga ja Ilo päätyivät ottamaan osaa jääralleihin.

Mulla itsellä oli pieni pähkäileminen otanko ratsuksi tutun ja edes hieman turvallisemman Disan, vaiko korkataanko sittenkin vauva-Peetun baanailukausi ja toivotaan, että tenava ei innostu aivan liikaa aukeasta tilasta ja uudesta kaverihevosesta. Päätöksen ratkaisi fiksusti valokuvaajan paikalle tulo, sillä halusin Peetusta uusia ratsastuskuvia. 

Nämä ovatkin mielettömän kivoja ja näiden edestä kannatti jo vähän leikkiä hengellään, kiitos Marika Hellman!

Onneksi mistään hengellä leikkimisestä ei kuitenkaan ollut kyse. Peetu oli älyttömän fiksusti: toki reippaana menossa, mutta tuli heti takaisin pyydettäessä ja kuunteli upeasti ratsastajaa. Se vaan jaksaa joka kerta yllättää! Mahdottoman simppeli nuori, jonka tällainen amatöörikin on saanut koulutettua ihan kivaksi harrastelukaveriksi ilman minkään sortin takapakkeja. 

Toki ei sisäänratsastus mitään rakettitiedettä ole, mutta olen edelleen hämmästynyt onnistumisesta, kun homma olisi voinut mennä aivan yhtä hyvin myös kokonaan puihin. Innolla odotan mitä tästä vielä tulee, kunhan päästään pikkuhiljaa kunnolla ammattilaisten kanssa työstämään!

Ennen baanalle lähtöä käytiin pyörähtämässä pikaisesti kentällä hevoset läpi käynnissä ja ravissa. Peetullahan ei nyt talvella ole laukattu kuin maastossa teitä pitkin, sillä lumikasojen vuoksi meidän huomattavasti pienentyneeltä talvikentällä ei voi noin tasapainottomalta nuorelta vielä laukkaa pyytää. Verryteltiin ponit siis vain huolellisen käyntityöskentelyn ja pienen ravihölkkäilyn avulla, jonka jälkeen suunnattiin järveä kohden.

Jäällä jatkettiin vielä hetki ravaillen ja pian otettiin jo laukkaa. Peetu oli niin onnellisen ja iloisen oloinen, että mullakin unohtui hetkeksi kaikki murheet ja pääsin nauttimaan täysin siemauksin tästä hauskanpidosta!

 

 

Molemmat hevoset tuntuivat olevan hyvin lapasessa, joten pian viiletettiinkin jo samaa matkaa jäätä ympäri. Jätin Peetun kanssa aina reippaasti väliä ensimmäisinä lähteneisiin Iloon ja Olgaan, mutta pieni pullaponi ampaisi aina kovaa vierelle ja mieluusti myös ohi. Siitä huolimatta Peetu lähti  hienosti jarruttelemaan aina pyydettäessä, eikä missään välissä kadottanut kontrollia vaan vastasi mukisematta annettuihin ohjeisiin. Fiksu vauva!

 

 

 

Hevoset olisivat niiin mieluusti vielä jatkaneet rallittelua, mutta tyydyttiin vielä loppuun ravailemaan hangessa. Tuolla saikin lumipeitteen vuoksi tehdä ihan kunnolla hommia, joten pidettiin viimeiset dressagesessiot hyvin lyhyinä. Ei siinä, ei meidän olisi paljoa tarvinnutkaan työskennellä, sillä Peetu tuntui tosi hyvältä! Muutaman kerran se koetti vielä ehdotella josko laukattaisiin, mutta katsoi sitten Ilosta mallia ja alkoi näyttämään parastaan.

Oli kyllä hauskaa ja taas kerran sai todeta, kuinka hieno Pedroponi onkaan!

Huippu, kaikkensa antanut pikkuheppa! 💕

Elämä jatkuu

Tai ainakin kovasti yrittää. Kyllähän tässä on edelleen haikea ja surullinen fiilis, mutta se ei varmaan kaikkoa koskaan. Pahin on kuitenkin mennyt ohi: pystyn tekemään iltatalleja itkemättä ja ponin tyhjään karsinaan katsominen vain sattuu, mutta ei aiheuta enää vuolasta kyyneltulvaa. Vaikka mä olen surullinen, on olo myös kovin helpottunut. Nyt ainakin tiedän, että Saran ei tarvitse enää koskaan kärsiä tai tuntea kipua.

Yllä olevassa kuvassa on vielä nähtävillä eläinlääkärin lausunto, josta huomaa, että valitettavasti lopettaminen oli ainut vaihtoehto. Asennonmuutos korjautuakseen olisi luultavasti tarvinnut kirurgiaa, mutta Samba ei ollut enää kuljetuskunnossa ja kipeytyi jatkuvasti lisää. Kotihoitoa jatkettaessa se olisi kuollut ennemmin tai myöhemmin. Mä en kestänyt enää katsoa sen kipua ja kärsimystä, joten päästin ponin lähtemään.

Ponin viimeinen aamu, n. 30min tämän kuvan ottamisen jälkeen
 tilanne romahti täysin :'(

Menee varmaan ikuisuus toipua tähän tilanteeseen. Viisi hevosta väheni ensin kolmeen ja nyt vielä ponin poismenon myötä kahteen. Tallissa näyttää tosi tyhjälle ja tarhakin on aivan vajaa. Jopa mun päivärytmistä uupuu asioita: ennen meni kaikki vapaa-aika (ja hyvin useasti myös koulu- ja opiskelutunnit) heppailuun.

Ehkäpä tää tästä alkaa pikkuhiljaa normalisoitumaan. Mulla on kyllä kivasti vieraitakin ratsastettavia, mutta silti tuntuu, että turhaa vapaa-aikaa jää reilusti. Toki sen voisi aina paikata jollain järkevällä (kuten sillä aikaisemmin laiminlyödyllä opiskelulla), mutta minkäs teet kun poneilu on kivempaa.

Kuva: Olga Mäkinen

Vaikka tää Samban poismeno varjostaakin fiiliksiä, on muiden hevosten kanssa sujunut hyvin. Peetu on ollut ihan mieletön ja ilmeisesti näyttää jatkavan samaa rataa, joten innolla odotan kevättä ja kunnon treenejä. Meillä on hieman vilkuiltu kisakalenteriakin sillä ajatuksella, että nyt talven väistyessä päästäisiin korkkaamaan ponin kilpailu-ura helpoissa, vauvahepoille sopivissa luokissa.

Disa palailee myös tasaisen varmasti sairaslomalta, mutta sillä on ollut aika paljon virtaa ja menohaluja. Päätin, että nyt kentällä puksuttelun sijaan sille voisi tehdä ihan hyvää pieni pidempijaksoinen maastoilukuuri, jonka jälkeen se alkaa palailemaan taas enempi mun pikkusiskon ratsastettavaksi.

Itse menen ponia sen mukaan, miten tarvitsee ja miltä tilanne aina näyttää.

Kuva: Olga Mäkinen

Mulla on nyt paljon julkaistavia kuvia ja postauksia rästissä. Ilon Pilkettä -blogista tutut Olga ja Ilo olivat meillä viettämässä hiihtolomaa, joten siltä ajalta on tulossa paljon materiaalia. Vaikka loma alkoikin todella surullisissa merkeissä, sai yhteisistä talleiluista kuitenkin muuta ajateltavaa ja pystyin pitämään itseni aika hyvin kasassa. Olgan kanssa keksimmekin kaikkea hauskaa tekemistä aina jääbaanailuista pulkkaratsastukseen saakka!

Kuva: Olga Mäkinen

Kuva: Olga Mäkinen

Kuva: Olga Mäkinen

Olgan ja Ilon lähdettyä toki itkin sitten muutaman päivän putkeen ponia, jonka jälkeen olen järjestellyt asioita ja koittanut edelleen sisäistää tätä kaikkea. Hippokseen tehtiin poistoilmoitus, mutta vielä en ole raaskinut tallista Samban tavaroita siirtää tai irrotella nimilappuja telineistä sekä koreista. Sitä varten täytyy vielä kerätä rohkeutta.

Aion säilyttää muistoksi ponin nimellä brodeeratut loimet (hienot villa- ja fleeceloimet) ja satulahuovan, sekä sen nahkapäitset joiden laattaan käyn vielä kaiverruttamassa joskus Sharara Samban. Äiti kävi myös saksimassa ponin jouhia harjasta ja hännästä talteen. Säilytän osan itselläni ja kysyin vielä Saran edelliseltä omistajalta, haluaako myös hän pienet tupsut ponista muistoksi.

Tää maanantaina napattu kuva jäi vikaks yhteiskuvaks meistä 😞 Arvasin, että nyt kun Olga ja Ilo lähti niin mulla menee koko loppuloma pelkäks itkemiseks.. Voi pieni rakas poni ❤️

Henkilön Veera Saarinen, 17 🇫🇮 (@porkkananvoimalla) jakama julkaisu Maalis 2, 2018 kello 12.34 PST

Keskiviikkona hyvästelin ponin vielä viimeistä kertaa. Sekä Samba ja Torres haudattiin tähän meidän pihaan, joten siinä voin aina halutessani käydä muistelemassa menneitä. Molemmat rakkaat ponit saivat yhteisen havusydämen ja omat kynttilät. Keväällä aikomuksenani on vielä istuttaa hautapaikalle tammi, joka kasvaa siinä vähintään seuraavat sata vuotta.

Levätkää rauhassa, Sharara
Samba & Tornaado ♥

Se päätös, jolla päättää toisen elämän

"Oikeaa rakkautta on osata päästää irti silloin, kun sen aika on."

Mä olen tismalleen samaa mieltä. Tänä vuonna tuntuu olleen ennätysmäärä taivaslaitumille lähteneitä: jo pelkästään meidän tallilta on lopetettu kolme hevosta vajaan kahden kuukauden sisään. Monet bloggaajat ja instagrammaajat joutuvat päivittämään surullisia uutisia ja useilta tuttaviltakin on lähtenyt ikivihreille lukuisin kappalein rakkaita karvakorvia. Jopa eläinlääkärit ovat sanoneet, että tää alkuvuosi tuntuu olevan täynnä yllättäviä lopetuksia ja muuta ikävää ympäri Suomen. 

Myös mä oon joutunut pohtimaan lopetuspäätöksiä useaan otteeseen ja vasta hetki sitten hyvästelin rakkaan ponin äkillisen sairaskohtauksen vuoksi. Tää kaikki on saanut miettimään yhä enemmän tätä päätöstä - päätöstä, jolla pysäyttää toisen elämän. Vaikka mulle on aina ollut se selvää, että jos tilanne sitä vaatii, vastuuntuntoinen omistaja uskaltaa myös lopettaa eläimen kärsimyksen ja luopua siitä. Välillä kuitenkin joutuu huomaamaan, että ihan jokaiselle tää asia ei oo ihan niin itsestäänselvyys, valitettavasti. 

Ymmärrän sen, että toisen elämän lopettaminen tuntuu pahalta ja pelottaa. Luopuminen sattuu, mutta siinä vaiheessa täytyy osata ajatella itseään pidemmälle: katsoa asiaa eläimen näkökulmasta ja ajatella asioita sen parhaaksi.

Akuuteissa sairastapauksissa onneksi usein näin tehdään. Entä sitten, jos hevoselta löytyykin krooninen vika? Vaihtoehtona on myös myyminen ja usea omistaja turvautuukin siihen, mikäli ei  itse tahdo jatkaa hevosen hoitoa ja kuntouttamista. Sairaudesta riippuen se voi vielä olla ihan ok, mutta oon myös nähnyt niin surullisen monta sellaista hevosta markkinoilla, joiden ei enää myynnissä kuuluisi olla. Ei sen takia, että tahtoisin tuomita ihmisiä myyntipäätöksistä, vaan ihan oikeasti sen hevosen tähden.

"Myydään seurahevoseksi tai siitoskäyttöön, vain hyvään loppuelämän kotiin" voi joo toimia, mutta tiedän lukuisia tapauksia, jossa tää ei silti oo toiminut. Huomattavasti rikkinäinen hevonen lähtee loppuelämän kotiin, jossa se on n. vuoden, jonka jälkeen se pistetään kiertoon. Hevosella ratsastetaan, koska se on vain "pikkuvikainen" ja pian oravanpyörä on valmis: eläin kipeytyy, alkaa käyttäytymään huonosti, ei muuta kun myyntiin, seuraava omistajakaan ei pärjää ja taas myyntiin. Sama rata jatkuu huonolla tuurilla vaikka kuinka kauan, kunnes kohdalle sattuu se henkilö, joka joko hoitaa hevosta sen vaatimalla tavalla tai uskaltaa tehdä lopetuspäätöksen.

Eikä tää oo mitään jossittelua tai arvailua, tiedän monta vastaavaa tapausta. Jos hevosella on oikeasti hyvä ennuste ja vaiva pieni, voi myynti vielä toimia. Siinä vaiheessa kun vikaa löytyy jo vähän enemmän ja kaikki toipuminen on hyvin epävarmaa arvailua, olisi syytä miettiä, josko löytyisi hevoselle reilumpi vaihtoehto. Se nimittäin kyllä löytyy, vaikka kuinka surullista ja haikeaa se onkin. Joskus lopettaminen on kuitenkin paras ratkaisu ja mun mielestä hyvä hevosenomistaja uskaltaa sen päätöksen tarpeen vaatiessa tehdä. Oman henkisen kärsimyksen välttämisen ei pitäisi mennä eläimen fyysisen kivun poistamisen edelle.

Mä annoin jo aikoja sitten Disalle ja Samballe sen lupauksen, että ne lähtee multa vain monttuun. Olisipa sitten vaikka se tilanne, että hevoset ovat ihan terveitä, mutta mun pitäis niistä luopua - päätyisin  silti ne lopettamaan. Saattaa kuulostaa jonkun korvaan karulta, mutta noiden kahden kanssa  en edes harkitsisi muuta. Mä pidän ne siihen asti kun mulla on siihen mahdollisuus: hoidan ne parhaalla mahdollisella tavalla, tarjoan niille onnellisen elämän ja annan sille myös arvokkaan päätöksen. Se on mun vastuu ja velvollisuus. Lisäksi mä haluan olla niiden rinnalla loppuun saakka.

Ehkä mun ois pitänyt kirjottaa Samban osuus vielä menneessä muodossa. Mä pidin sen siihen asti kun mulla oli mahdollisuus. Vaikka meiltä romuuntui esteura ja multa meni kisaponi alta sen jalkavaivan vuoksi, halusin tarjota sille vielä ihanat viimeiset vuodet. Sillä ajatuksella, että se sai olla mulla niin pitkään, kun jalka tai mikään muu sitä ei vaivaisi ja se pystyisi viettämään hyvää elämää. Jos se olisi kipeytynyt, olisi Samba laukannut vihreämmille laitumille jo aikaisemmin. Se kuitenkin vietti vielä täyttä ponin elämää: leikki heppakavereidensa kanssa isossa laumassa, laukkaili ympäriinsä, oli vapaana ja touhusi mun kanssa kaikkea kivaa tylsistymättä.

Nyt ähky vei sen, mutta toivon todella, että ponin viimeiset vuodet olivat onnelliset. Koska sen se todellakin ansaitsi.

Ponin tai hevosen onnellisuuden tavoitteleminen olisi ihan ideaali ajatus pitää jokaisella mielessä. Jos krooninen sairaus aiheuttaa kipua, tuskaa tai tekee hevosen elämästä jollain tapaa sellaista, että se ei ole enää kunnon hevosen elämää, on mun mielestä äärettömän epäreilua ja itsekästä antaa toisen kärsimyksen jatkua. Kaikista pahinta on, jos päätös vieritetään eteenpäin toiselle laittamalla hevonen myyntiin.

Mä en todellakaan sano, että kaikissa tilanteissa lopettaminen olisi ainut vaihtoehto. Puhun nyt niistä tapauksista, joissa se kaikella järjellä ja myös ehdottomasti sydämellä ajateltuna on oikein.