Se päätös, jolla päättää toisen elämän

"Oikeaa rakkautta on osata päästää irti silloin, kun sen aika on."

Mä olen tismalleen samaa mieltä. Tänä vuonna tuntuu olleen ennätysmäärä taivaslaitumille lähteneitä: jo pelkästään meidän tallilta on lopetettu kolme hevosta vajaan kahden kuukauden sisään. Monet bloggaajat ja instagrammaajat joutuvat päivittämään surullisia uutisia ja useilta tuttaviltakin on lähtenyt ikivihreille lukuisin kappalein rakkaita karvakorvia. Jopa eläinlääkärit ovat sanoneet, että tää alkuvuosi tuntuu olevan täynnä yllättäviä lopetuksia ja muuta ikävää ympäri Suomen. 

Myös mä oon joutunut pohtimaan lopetuspäätöksiä useaan otteeseen ja vasta hetki sitten hyvästelin rakkaan ponin äkillisen sairaskohtauksen vuoksi. Tää kaikki on saanut miettimään yhä enemmän tätä päätöstä - päätöstä, jolla pysäyttää toisen elämän. Vaikka mulle on aina ollut se selvää, että jos tilanne sitä vaatii, vastuuntuntoinen omistaja uskaltaa myös lopettaa eläimen kärsimyksen ja luopua siitä. Välillä kuitenkin joutuu huomaamaan, että ihan jokaiselle tää asia ei oo ihan niin itsestäänselvyys, valitettavasti. 

Ymmärrän sen, että toisen elämän lopettaminen tuntuu pahalta ja pelottaa. Luopuminen sattuu, mutta siinä vaiheessa täytyy osata ajatella itseään pidemmälle: katsoa asiaa eläimen näkökulmasta ja ajatella asioita sen parhaaksi.

Akuuteissa sairastapauksissa onneksi usein näin tehdään. Entä sitten, jos hevoselta löytyykin krooninen vika? Vaihtoehtona on myös myyminen ja usea omistaja turvautuukin siihen, mikäli ei  itse tahdo jatkaa hevosen hoitoa ja kuntouttamista. Sairaudesta riippuen se voi vielä olla ihan ok, mutta oon myös nähnyt niin surullisen monta sellaista hevosta markkinoilla, joiden ei enää myynnissä kuuluisi olla. Ei sen takia, että tahtoisin tuomita ihmisiä myyntipäätöksistä, vaan ihan oikeasti sen hevosen tähden.

"Myydään seurahevoseksi tai siitoskäyttöön, vain hyvään loppuelämän kotiin" voi joo toimia, mutta tiedän lukuisia tapauksia, jossa tää ei silti oo toiminut. Huomattavasti rikkinäinen hevonen lähtee loppuelämän kotiin, jossa se on n. vuoden, jonka jälkeen se pistetään kiertoon. Hevosella ratsastetaan, koska se on vain "pikkuvikainen" ja pian oravanpyörä on valmis: eläin kipeytyy, alkaa käyttäytymään huonosti, ei muuta kun myyntiin, seuraava omistajakaan ei pärjää ja taas myyntiin. Sama rata jatkuu huonolla tuurilla vaikka kuinka kauan, kunnes kohdalle sattuu se henkilö, joka joko hoitaa hevosta sen vaatimalla tavalla tai uskaltaa tehdä lopetuspäätöksen.

Eikä tää oo mitään jossittelua tai arvailua, tiedän monta vastaavaa tapausta. Jos hevosella on oikeasti hyvä ennuste ja vaiva pieni, voi myynti vielä toimia. Siinä vaiheessa kun vikaa löytyy jo vähän enemmän ja kaikki toipuminen on hyvin epävarmaa arvailua, olisi syytä miettiä, josko löytyisi hevoselle reilumpi vaihtoehto. Se nimittäin kyllä löytyy, vaikka kuinka surullista ja haikeaa se onkin. Joskus lopettaminen on kuitenkin paras ratkaisu ja mun mielestä hyvä hevosenomistaja uskaltaa sen päätöksen tarpeen vaatiessa tehdä. Oman henkisen kärsimyksen välttämisen ei pitäisi mennä eläimen fyysisen kivun poistamisen edelle.

Mä annoin jo aikoja sitten Disalle ja Samballe sen lupauksen, että ne lähtee multa vain monttuun. Olisipa sitten vaikka se tilanne, että hevoset ovat ihan terveitä, mutta mun pitäis niistä luopua - päätyisin  silti ne lopettamaan. Saattaa kuulostaa jonkun korvaan karulta, mutta noiden kahden kanssa  en edes harkitsisi muuta. Mä pidän ne siihen asti kun mulla on siihen mahdollisuus: hoidan ne parhaalla mahdollisella tavalla, tarjoan niille onnellisen elämän ja annan sille myös arvokkaan päätöksen. Se on mun vastuu ja velvollisuus. Lisäksi mä haluan olla niiden rinnalla loppuun saakka.

Ehkä mun ois pitänyt kirjottaa Samban osuus vielä menneessä muodossa. Mä pidin sen siihen asti kun mulla oli mahdollisuus. Vaikka meiltä romuuntui esteura ja multa meni kisaponi alta sen jalkavaivan vuoksi, halusin tarjota sille vielä ihanat viimeiset vuodet. Sillä ajatuksella, että se sai olla mulla niin pitkään, kun jalka tai mikään muu sitä ei vaivaisi ja se pystyisi viettämään hyvää elämää. Jos se olisi kipeytynyt, olisi Samba laukannut vihreämmille laitumille jo aikaisemmin. Se kuitenkin vietti vielä täyttä ponin elämää: leikki heppakavereidensa kanssa isossa laumassa, laukkaili ympäriinsä, oli vapaana ja touhusi mun kanssa kaikkea kivaa tylsistymättä.

Nyt ähky vei sen, mutta toivon todella, että ponin viimeiset vuodet olivat onnelliset. Koska sen se todellakin ansaitsi.

Ponin tai hevosen onnellisuuden tavoitteleminen olisi ihan ideaali ajatus pitää jokaisella mielessä. Jos krooninen sairaus aiheuttaa kipua, tuskaa tai tekee hevosen elämästä jollain tapaa sellaista, että se ei ole enää kunnon hevosen elämää, on mun mielestä äärettömän epäreilua ja itsekästä antaa toisen kärsimyksen jatkua. Kaikista pahinta on, jos päätös vieritetään eteenpäin toiselle laittamalla hevonen myyntiin.

Mä en todellakaan sano, että kaikissa tilanteissa lopettaminen olisi ainut vaihtoehto. Puhun nyt niistä tapauksista, joissa se kaikella järjellä ja myös ehdottomasti sydämellä ajateltuna on oikein.

Kiitos kaikesta rakas

Kuva: Suvi Nieminen

Tuli aika raskaiden päätösten, saattaa sut huomaan enkelten. 

Nyt saat juosta seuraten heitä, ei kipu enää elämääsi peitä. 

Suru on suuri ja lohduton, mut tiedän - sun hyvä olla nyt on.

Mä en todellakaan tiedä, miten tämä postaus pitäisi aloittaa. Kyyneleet valuu pitkin poskia, eikä tää tunnu vieläkään yhtään todelliselta. Tän ei pitänyt mennä näin. Ponilla piti olla vielä vuosia jäljellä, mutta nyt mun pieni rakas on poissa. Tammikuussa Sara kävi jo hyvin lähellä kuolemaa, ja vaikka mä tiesin ja tiedostin, että joskus se on vielä edessä, en mä silti olisi uskonut, että se iskee näin nopeasti ja yllättäen. Elämä on arvaamaton ja epäreilu, mutta ennen kaikkea suunnattoman hauras.

Kuva: Tessa Kuosma

Meillä piti olla hauska startti alkaneelle hiihtolomalle: Olga hevosineen tuli tänne yökyläilemään ja viikolle oli suunniteltu kaikkea kivaa. Maanantai sujuikin iloisissa merkeissä, ponit tulivat hyvin juttuun ja Samba tuntui ihastuneen uuteen karsinanaapuriin. Se oli muutenkin tavanomaisen pirteä, oma arabimainen itsensä. Juoksenteli tarhassa tuhatta ja sataa, riekkui minkä ehti ja aina jossain välissä vähän höykytti Peetua. 

Sellainen se oli. Toi poni rakasti liikkumista, sen näki aina sen ilmeestä. Korvat hörössä, häntä soihtuna ja pää pystyssä, leijuvaa ravia tai voimakasta laukkaa. Onnellisuus huokui siitä. Ties kuinka monet kerrat oon nauranut sen innostukselle, vaikka ehkä joskus lenkeillä ärsyttikin, kun se kävelemisen sijaan tanssahteli koottua ravia valtoimenaan ja innosta puhkuen.  

Kuva: Suvi Nieminen

Samba oli sellainen poni, jota moni ei varmasti ymmärtäisi. En mäkään aina ymmärtänyt ja mietin monesti, miksi en ostanut helpompaa ratsua. Se oli aina niin säpäkkä ja kuumui niin hitosti ratsastaessa, että vaikeampaa saa tuskin hakea. Hyppäämistä se rakasti. Monesti tuntui, että se suorastaan kasvatti jostain itselleen siivet esteiden ylittämiseksi.

Vaikeasta ratsastettavuudestaan huolimatta kiltti se oli kuin mikä. Mä en koskaan unohda, miten se tuli aina luokse laukaten pyydettäessä tai kuinka uskollisesti se seurasi vapaana. Nää pari viimeistä vuotta poni oli jo kevyemmällä käytöllä jalkavaivan vuoksi, joten meidän touhut koostuivat kaikesta muusta kivasta yhteisestä tekemisestä esteiden tai vakavamielisemmän treenailun sijaan. Meidän lempparijuttuja olivat ehdottomasti metsälenkit molempien elämäni ponien kanssa: minä ratsain Disalla ja Samba irti mukana. Yleensä kiipeiltiin yhdessä ja samoiltiin siellä sun täällä. Poni unohtui aina johonkin ihmettelemään ja viheltelin sille hieman, jolloin se kiritti takaisin ja aika useasti leikillään myös ohi. Hyvillä pohjilla laukattiin rinta rinnan, tuuli korvissa vinkuen ja vauhdista silmänurkat vuotaen. Täysiveristen sukujuuriensa ansiosta Samba kyllä veti aina reippaasti ohi ja ensimmäiseksi.

Kuva: Suvi Nieminen

Näitä muistoja kelautuu mun mieleen jatkuvasti. Voisin kirjoittaa pienistä yksityiskohdista ja vaatimattomistakin hetkistä ikuisuuden. Mutta tiistaina mun mielessä ei ollut kuin yksi hetki, meidän viimeiset yhteiset sekunnit, mun pienen esteponin viimeinen sydämenlyönti täällä. Itkusta sumentuneiden silmien läpi mä katselin sen pientä, siroa ja kaunista päätä mun sylissä. Silittelin poskea ja yritin jutella jotain, kiittää kaikesta ja pyytää anteeksi. Mä en voinut pelastaa sitä enää, mutta mun velvollisuus oli pysyä loppuun asti sen rinnalla.

Lopetuspäätös musertaa, sen sanominen ääneen oli hirveintä ikinä. Ei yritetä enää, se pitää päästää pois. Sanat ei riitä kuvailemaan, kuinka järkyttävän hirveää se oli. Mutta en mä silti epäröinyt hetkeäkään, se oli pakko tehdä. Vaikka mä kuinka itkin, ääni värisi ja sanat katkeilivat. Silti noiden sanojen sanominen oli tuossa tilanteessa ainut vaihtoehto ja ainut oikea ratkaisu. Sen jälkeen pystyin vain kuiskaamaan ponin korvaan, että "kohta helpottaa rakas, kohta sun ei tarvii enää ikinä kärsiä tai tuntea kipua". 

Kuva: Ida Santaharju

Mun pienen multa vei ähky. Se tuli takaisin ja pahempana kuin viimeeksi. Tiistaina aamutalliin mennessä vastassa oli vaisu poni ja lähes kokonaan syömättömät yöheinät. Kävelyttämään ja soitto heti eläinlääkärille, joka saapui nopeasti paikalle ja saatiin poni letkutettua hyvin. Tässä vaiheessa toivoa vielä löytyi: poni ei ollut huonossa kunnossa, mutta toki mulla painoi edelleen ajatuksissa viimeisin koettelemus. Sitä tunnetta ei oikein pysty kuvailemaan, kun äiti tuli ilmoittamaan, että Samba makaa eikä ole syönyt heiniään. Turhautuminen, suru, ärsyyntyminen, väsymys ja epätoivo? Vähintään ne ja monta muuta tunnetta päälle, kaikille tuskin edes löytyy sanoja. 

Eläinlääkärin käynnin jälkeen jatkettiin kävelytystä ja lepotaukoja. Homma sujui ihan hyvin ja ehdin pienen hetken jo ajattelemaan, että kyllä tää tästä, onneksi huomattiin aikaisemmin kuin viimeeksi eikä tilanne ehtinyt menemään niin pahaksi. 

Mutta eihän se koskaan niin mene. Pienessä hetkessä kaikki meni taas päin helvettiä, ponin tila romahti kokonaan. Se hikosi kauttaaltaan ja alkoi vaahtoamaan. Huohotti ja puuskutti. Tärisi. Ei pystynyt enää kävelemään ja kaatuili jatkuvasti. Siinä vaiheessa kun eläinlääkäri ennätti paikalle, makasi poni jo maassa silmät kiinni valmiina lähtemään. Mä olin jo varma, että nyt se kuolee siihen, mutta ell pisti vielä rauhoittavia ja kipulääkettä ja sanoi, että letkutetaan uudelleen.

Kuva: Suvi Nieminen

Tallissa ei enää mikään sujunut. Saatiin letkutettua ja laitettiin tippaan. Kun kanyylia ommeltiin kiinni kaulaan, osasin jo odottaa, että se on siinä lopetusta varten. Mä näin ponista sen, että se ei enää tosta pystynyt tervehtymään. Sitkeä, pieni taistelija ei enää jaksanut tätä kertaa, se olisi kuollut joka tapauksessa.  Nestepussi kerkesi tippua ehkä puoleenväliin. Poni ei kestänyt enää tolpillaan, se rymysi, nojaili ja kaatui. Eläinlääkäri oli vielä kiinnittämässä irronnutta letkua uudelleen, mutta mun oli pakko sanoa, että ei voida enää jatkaa. Kaikesta lääkityksestä huolimatta kipu tuli niin pahasti läpi, että mua sattui liikaa.

Kuva: Suvi Nieminen

Sitten mä talutin viimeisen kerran mun rakkaan tallista pois. Ulos astuessa kaiken peitti kirkas valo, valkea hanki hohkasi pakkasaurinkoa ja sokaisi hetkeksi kaiken. Mä talutin sitä tietä pitkin, muisteltiin vielä yhdessä menneitä. Ihailtiin talven ihmemaata ja halattiin viimeisen kerran. Poni valitsi kauniin päivän lähteä.

Ja niin me päädyttiin siihen maahan, jossa mä saattelin mun pikku esteponin ikiuneen silittelemällä sen päätä samalla kun se piti sitä mun sylissä siihen asti, että sen sydän pysähtyi ja se pääsi johonkin parempaan paikkaan. 

Pelkkää painajaista

Yksi elämäni hirveimmistä viikonlopuista takana. Kaksi yötä valvomista ja taistelua ähkypotilaiden kanssa. Epätoivoa, surua, onnenkyyneleitä. Ja lopulta kuitenkin se pieni ilonpilkahdus vaihtui jälleen suruksi, kun aamuyöstä taivaalle syttyi uusi kirkas tähti.

Kaikki on niin epätodellista, meidän hevosilla ei ole koskaan ollut ähkyjä, mutta nyt niitä tuli kaksin kappalein. Syitä voi olla monia: pakkanen, liikkeelle lähtenyt hiekka tai joku muu ongelma, josta meillä ei ole ollut mitään käsitystä etukäteen. Tiedä näitä sitten, mutta joka tapauksessa näihin sairastumisiin johtanut syy pyritään selvittämään. Kunhan ei vaan tulisi enää kolmatta tapausta. Hyvin epätodennäköistä, mutta samaa olisin sanonut myös Sambasta ja Torreksesta. Näistä ei vaan näköjään ikinä voi tietää, mitä tulemaan pitää. Pakko osata arvostaa ja nauttia jokaisista hetkistä, sillä joskus ne voivat jäädä viimeisiksi.

Kuva: Suvi Nieminen, suvin.kuvat.fi

Lauantaina kahden maissa äiti meni jakamaan tuttuun tapaan päiväheiniä. Sara ei kuitenkaan koskenut ruokaan ja heittäytyi vain jatkuvasti maahan makaamaan. Mä sain pikahälytyksen paikalle ja siellä poni oli ketarat ojollaan. Se onneksi nousi vielä hyvin ylös ja kuuntelin nopeasti mahaääniä, joita ei ollut. Ei muuta kuin kävelyttämään ja pikaista soittoa päivystävälle.

Odottavan aika on aina pitkä, etenkin siinä vaiheessa kun poni ei enää meinaa pysyä pystyssä. Samban jalat nuokkuivat toisinaan joka askeleella, jolloin se pyrki maahan joko piehtaroimaan tai makaamaan. Jatkoimme kuitenkin sitkeästi kävelyä, mutta välillä oli pakko päästää poni lepäämään. Samalla koetin saada sitä juomaan vettä tuloksetta. Poni myös kakki pari kertaa pieniä kasoja.

Eläinlääkäri kurvasi vihdoin pihaan puoli neljän aikoihin. Ensireaktio taisi olla "Jaa kappas, tää on tää tapaus jonka silmää taisin käydä hoitamassa. Ja oliko tällä joku jalkahomma ja..?", joo sehän se, itse onnettomuus- ja sairausmagneetti Samba. Kuulemma ihan kuuluisuus ell-piireissä, sillä varmaan jokainen alueen päivystävä on sitä jossain vaiheessa hoitanut.

Samba sai kipulääkityksen, jonka annoksen kestoksi eläinlääkäri arvioi 12h.  Lisäksi poniin piti saada nestettä, joten aloitimme letkutuksen lämpimällä suolavedellä. Itse letkun laittaminen tuotti hieman ongelmaa, sillä ponin rakenne on näköjään aika herkkä, eikä Sambakaan oikein arvostanut paksua muoviletkua nenässään. Sen seurauksena toinen sierain aloitti niin järkyttävän verenvuodon, että jouduimme vaihtamaan vielä puolta, joka kyllä sekin rupesi heti vuotamaan. Tuurilla Samba kuitenkin nielaisi sen, vaikka vielä hetki arvottiin, että meniköhän se nyt mahaan vai keuhkoihin.

Poni kakoi älyttömästi ja eläinlääkäri sanoi, että se jopa pyrkii "oksentamaan" letkua ulos. Kuulemma ei ole koskaan nähnyt yhtä herkkää tapausta, mutta mitäpä sitä tältä prinsessa-arabilta odottamaan.

Päivystävän lähdettyä me jatkoimme kävelemistä loimi niskassa. Taluttelua, pieni lepohetki ponille, taluttelua, pieni lepohetki ponille, taluttelua... Samaa rataa iltaan saakka. Juomaan se ei vieläkään suostunut, mutta ainakin lääkkeet piristivät ja poni tuntui jaksavan hyvin.

Kahdeksan maissa sen tila romahti täysin. Kipulääkkeistä loppui vaikutus ja kaatuilu alkoi jälleen. Eipä sitä tässä vaiheessa voinut muuta kuin itkeä ja miettiä, että käveleekö ponin vierellä viimeistä kertaa. Eläinlääkäri sanoi tulevansa reilu tunnin päästä, sillä hänellä oli vaikea poikimistapaus kesken.

Olin jo etukäteen päättänyt, että leikkaamaan ei missään nimessä lähdetä. Se ei olisi kovinkaan realistista, kun Saralla on jo valmiiksi krooninen jalkavaiva alla. Ja vaikka se olisi sen puoleen terve, en lähtisi kuljettamaan sairasta hevosta pitkään matkaan päivystävälle klinikalle. Meidän tapauksessa kun lähimmät löytyisivät Hyvinkäältä ja Viikistä. Lisäksi leikkaus itsessään olisi jo iso riski, eikä ole mitään takuita sen toipumisesta.

Kuva: Suvi Nieminen, suvin.kuvat.fi

Mulla ei ole ollut koskaan ähkyhevosta, joten en ole ikinä osannut kuvitella, kuinka helvetin raskasta hommaa tuo on. Tuota tuskaa ei pysty käsittämään, ellei sitä ole itse joutunut joskus kokemaan. Sitä kipua, kun näet, että paras ystäväsi kärsii ja joudut siitä suurella todennäköisyydellä pian luopumaan. Sitä faktaa, että et voi tehdä sen eteen juuri muuta kuin toivoa ihmeen tapahtuvan.

Talsiessa tuota samaa tienpätkää ees taas ehti jo käymään läpi kaiken ja muistella menneitä. Ajan kultaamia muistoja tuon pienen säpäkän ponin kanssa. Ei meillä melkein koskaan ole mitään helppoa ollut, mutta äärettömän rakas se silti on.

Kuva: Suvi Nieminen, suvin.kuvat.fi

Eläinlääkäri tuli yhdeksän jälkeen. Poni sai lisää kipulääkettä ja aloitimme heti letkuttamaan siihen toiset päälle kymmenen litraa suolavettä. Sitten ajoimme kaulasta karvat kanyylin laittoa varten ja iskimme sen suoneen. Ell tikkasi kanyylin kiinni, sillä kotilopetusta varten olisi hyvä, että se on siinä jo valmiina eikä ainakaan lähde irti missään vaiheessa.

Karsinaan viritettiin nestepussi roikkumaan ja laitettiin poni vielä tiputukseen. Se on viimeinen hoitomahdollisuus, josta seuraava on kotona lopettaminen. Eläinlääkäri sanoi, että nyt on hetki päättää, lähdetäänkö ajamaan klinikalle Helsinkiin vai jäädäänkö kotiin. Siinä vaiheessa tuli vielä se hetken pieni ajatus, että "mitä jos..", mutta järki kuitenkin sanoi, että reissuun ei lähdetä. Epäreilua ponille, liian pitkä matka ja suuret riskit kaiken kannalta.

Tein sen päätöksen, että jos tila vielä tästä huononee kipulääkkeiden vaikutuksen heikentyessä tai parantumisen merkkejä ei aamuun mennessä tule, eläinlääkäri soitetaan lopettamaan Samba ja päästämään se kokonaan vihreämmille laitumille. Ähkyhevosen ei saa antaa enää nähdä seuraavaa auringonnousua, enkä mä kyllä muutenkaan olisi voinut enää katsoa sen kärsimistä.

Siinä sitten seisoin ja pitelin ponin päätä, kun se painoi sitä vasten syliä. Katselin kun neste liikkui hitaasti letkua pitkin ja poni puhalteli jäätymispisteessä oleviin käsiini lämmintä ilmaa. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, sillä loppu oli aika lähellä. Kukaan ei enää uskonut, että se siitä enää tokenee.

Irrotin ponin tiputuksesta ja se sai hetken levähtää karsinassa. Edessä oli pitkä yö, varmasti raskain mitä olen koskaan joutunut kokemaan. Kävelytin ponia läpi yön itkien. Välillä teki mieli luovuttaa. Jalkoihin sattui, selkään särki ja väsymys oli suuri. Aina pienillä levähdystauoilla tallissa kääriydyin loimikasaan ja uskalsin sulkea silmät viideksi minuutiksi, mutta kylmyys ja velvollisuus pakottivat jälleen nousemaan. Voi, kun olisikin voinut vain nukahtaa ja herätä tästä järkyttävästä painajaisesta parempaan aamuun.

Neljän viiden aikaan iski vitutus tätä kaikkea kohtaan. Epätoivo, turhautuminen ja päälle painava suru. Periksi en kuitenkaan antanut, sillä poni oli pysynyt vielä ihan pirteänä, joten ehkä meillä oli pientä toivoa jäljellä. Kävely jatkui ja aina välissä tultiin talliin hetkeksi levähtämään.

Kahdeksan maissa aloin itkemään ilosta. Poni joi vähän ja myöhemmin teki paskakasat karsinan nurkkaan. Kipulääkkeen vaikutus oli loppunut, mutta Sara oli edelleen virkeä ja sen silmät kirkastuneet kummasti. Kävin vielä taluttelemassa sitä ulkona ja nauroin, kun sitä vitutti muiden  hevosten aamuruokailu.

Taistelija ❤️

Yhdeksän jälkeen uskalsin antaa ponille ensimmäisen kourallisen heinää. Se joi päälle melkein ämpärillisen melassivettä ja kävi jälleen kävelemässä. Seurailin tilannetta tarkasti, mutta poni jatkoi positiivista rataa. Irrotin lopulta kanyylin ja ratkoin tikit pois. Sen jälkeen Sara sai taas hieman heinää ja vettä, jonka jälkeen se sai tallitoppiksen päälle vielä ulkoloimen kävelyä varten.

Kymmeneltä poni pääsi muiden kanssa tarhaan. Se oli niin onnellinen ja muutkin tulivat ihmettelemään sitä. Yleensä Samba kiusaa aina Peetua, mutta silti jostain syystä Peetu oli ihan ihastunut ponin nähdessään.

Pääsin tunniksi sisään nukkumaan äidin vahtiessa hevosia. Pitkin päivää kävin syöttelemässä riittävin tauoin Samballe aina pieniä annoksia heinää, juottamassa melassivettä ja kävelyttämässä kaiken päälle. Se oli jatkuvasti virkeä ja ei mennyt kauaa, kun Peetu sai jo kyytiä tarhassa. Kaikki tuntui kääntyneen taas paremmin päin, mutta ilmeisesti ikinä ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Onni ei kestänyt kauaa. Torres sai yhtä äkkiä ja täysin identtisen ähkytapauksen kuin Samba. Sen kanssa käytiin läpi samat toimenpiteet, taisteltiin yhtä sitkeästi koko seuraava yö ja tehtiin kaikki mitä tehtävissä oli. Valitettavasti samalle viikonlopulle ei saatu toista ihmeparantumista, joten omistajat joutuivat tekemään sen ainoan oikean päätöksen, joka tuossa tilanteessa on mahdollista. Rakkautta on osata päästää irti oikealla hetkellä. Torres pääsi kivuistaan ennen kuutta ja laukkaa nyt taivaslaitumilla. Liian epätodellista, en tajua miten tässä voi käydä näin. Kaikkien suru on nyt suuri ja olo ennen kaikkea tyhjä. 

"Ilo vaihtui taas suruun, ihan liian epäreilua. 

Toissa yönä taivaalle syttyi uusi tähti.

 Hyvää matkaa Torres! ❤️ 

Noin kilttiä ja kultaista hevosta ei tuu toista vastaan."

RIP Tornaado