Arvatkaa huviksenne, kuka on vaihteeksi hankkinut itselleen uusia terveydellisiä ongelmia? Oikein, Samba-merkkinen höyrypääarabi. Onneksi nyt ei ole kyse mistään vakavammasta, mutta jaksaa silti ihmetyttää, miten kaikki sattuu juuri tuon eläimen kohdalle. Kai sen geeneissä kulkee joku "erittäin tapaturma-altis" säväys tai jotain muuta vastaavaa?
Mitä sitten tällä kertaa? Huomasin muutama päivä takaperin vasemmassa takajalassa vekin, joka on mitä luultavammin hokista peräisin. Sitä on tässä puhdisteltu ja desinfioitu huolellisesti, mutta ilmeisesti siihen on silti päässyt kehittymään imppari.
Jalka on ollut turvoksissa ja lämmin. Olen kylmännyt sitä ahkerasti ja koipi on lähtenyt jo huomattavasti parempaan päin. Se ei missään vaiheessa ollut silmämääräisesti katsottuna paksu, mutta ero toiseen takaseen tuntuu hyvin selkeästi. Haava itsessään on jo parantunut, joten nyt odotellaan tuon impparin laskeutumista.
Poni itse on sitä mieltä, että hän on elämänsä kunnossa. Se veteli omatoimisesti kamalaa rallia tuossa lauantaina tarhassa ja koetti houkutella muitakin mukaan. (Muut juoksi muutaman kierroksen, jonka jälkeen Samsam, pieni avaruusmies sai jatkaa riekkumistaan ihan keskenään).
Satuimme juuri olemaan Venlan kanssa paikalla ja kamerakin oli kaulassa kuvausreissun vuoksi. Venla napsi sitten ponin kaahotuksen päätteeksi meistä vielä muutamia yhteiskuvia, joista tuli tosi kivoja tällaisesta extempore-toteutuksesta huolimatta.
Poni on nyt nakuillut näillä yhden kahden asteen pakkasilla jos olosuhteet vain sen sallivat. Sitä kun ei enää ole klipattu aktiivisen treenaamisen loputtua, joten jonkin sortin karvaakin on kasvanut.
Pakettikoipi ensimmäistä kertaa ulkona episodin jälkeen.
Onnettomuusyön jälkeen alkoi armoton paketointi, jotta viillolla oli edes mahdollisuus parantua. Polvi on sillä huono kohta saada isompi haava, että tikkaukset ovat erittäin herkässä levitä hevosen liikkuessa. Siksipä koko jalka täytyi saada tukevaan pakettiin, joka ei antaisi ponille juuri mahdollisuutta jalan koukistamiseen, vaan pitäisi koiven mahdollisimman tönkkönä pakettina ja tikit paikallaan.
Paketointi suoritettiin aluksi vain kerran vuorokaudessa iltaisin, mutta pian aloimme vaihtamaan toimenpiteen myös aamulla suoritettavaksi. Sen yhteydessä jalkaa kylmättiin vedellä (jotta turvotus laskisi) ja haava huuhdeltiin. Vesi vanhin voitehista ja samalla myös kaikista parhain. Huolellisen kuivauksen jälkeen uutta tumppua jalkaan.
Haavan suojaus:
1. Haavalappuja. Alkuun niitä upposi helposti viisikin, mutta myöhemmin
selvisimme n. kolmella kappaleella.
2. Elastomull-harsoa napakasti päälle.
3. Paksu pumpulipatja.
4. Kiinnitys kahdella haavapintelillä.
5. Toinen paksu pumpulipatja.
6. Kiinnitys jälleen kahdella haavapintelillä.
7. Liimapinteliä solmukohtiin, jalan alaosaan, kavioon ja ylös.
Liikunta oli tietenkin minimoitava mahdollisimman alhaiseksi. Sara pääsi sairastarhaan Disan kanssa (Disa ei oikein arvostanut, sillä laidunkausi oli jo alkanut), mutta itsekseen arabiponi olisi varmasti juoksennellut myös kolmijalkaisena aivan liikaa.
Meille määrättiin kaksi lääkekuuria, toinen kipulääkkeitä ja toinen antibioottia. Kipulääkkeet olivat rakeita annospusseissa, joten ne oli helppo sekoittaa vain rehuun. Antibiootiksi saimme valkoista penisilliiniä, joka tulee aina pistää lihakseen. En ollut koskaan aikaisemmin itse laittanut neulaa hevoseen, joten tämä oli hieman jännittävä toimenpide. Onneksi jokaisella kerralla sujui hyvin, vaikka hieman itseä moinen touhu kauhistuttikin.
Sen lisäksi, että pitkän neulan tunkeminen hevosen kaulalihakseen oli jo tarpeeksi kamalaa, jouduin eläinlääkärin ohjeiden mukaan tekemään käännöksen samassa reiässä. Työnsin siis neulan hevoseen, ruiskutin puolet annoksesta siihen, vedin neulaa vähän ulos ja käänsin sen toiseen suuntaan, jonka jälkeen työnsin sen uudelleen syvälle ja ruiskutin loput uuteen kohtaan. Näin lievänä piikkikammoisena tässä oli hieman totuteltavaa, kun yhtäkkiä joutuikin itse rei'ittämään oman ponin nahkaa ja lihasta ihan huolella.
Haavan hoitaminen ja jalkaan koskeminen oli äärimmäisen haastavaa. Ymmärtäähän tuon, kyllä tuollainen "naarmu" jo tuntuu lääkkeistä huolimatta. Lainasimme eläinlääkäriltä huulipuristinta hoitotoimenpiteiden ajaksi, jota käytin jalan hoidon lisäksi myös pistäessä. En nimittäin halunnut, että hevosen heilahtaessa sählään neulalla jotain.
Näin myöhemmin olen pistänyt penisilliiniä myös ilman huulipuristinta ja se sujuu nykyään hyvin, kun sekä poni, että minä olemme tottuneet molemmat siihen. Tässä muutaman vuoden sisään olen päässyt aika lailla leikkimään eläinlääkäriä ja suorittamaan vaikka minkälaisia operaatioita.
Jalkatilanne iltaisin huuhtelun jälkeen. Ensimmäinen kuva 04.06.2015, eli vajaa vuorokausi tikkauksesta. Toinen kuva 05.06.2015 ja kolmannet 06.06.2015.
Numero neljä on otettu 07.06.2015. Viidennessä muutama tikki repsottaa reunasta 08.06.2015. Kuudes eli 09.06.2015 ja muutamat levinneet ompeleet lisää. Seitsemännessä kuvassa polvi on levinnyt jo ihan huolella, kun arabiponin pää ei kestä seisoskelua ja toinen oli ottanut hieman rallia pihalla.
9. KESÄKUUTA 2015
"Saran jalka yrittää parantua, onhan se jo ok, mutta joistain kohdista tikit yrittävät repsottaa ja nahka repeillä. Haava ei kuitenkaan mädi tai valuta mitään epämääräistä sisältään, joten edes jotain positiivista. Onneksi nyt sattui hieman viileämmät kelit, niin haavalla on paremmat edellytykset parantua ilman ongelmia.
Viikonlopun jälkeen saamme luultavasti tikit pois. Polven täydelliseen paranemiseen menee kyllä vielä pitkän aikaa, tuskin tässä vielä hirveästi liikutaan mihinkään. Tällä hetkellä jalka on yksi pökkelö, tosin turvotus on laskenut jo huomattavasti. Arkominen ja ontuminen on vielä hyvin selkeää, mutta se nyt tuskin yllättää.
Kuume on mitattu aamuin illoin ja normilämpötiloista poikkeavia lukemia ei ole tullut. Onneksi!"
Sitten päästiin jo muiden kanssa laitumelle! Huomatkaa tumppu, josta on epätoivoisesti koitettu kaivautua sisään. Näihin se koetti jyrsiä reikiä, mutta onneksi patjaa oli niin monta kerrosta, että pikkutuholainen ei päässyt itse "hoitamaan" jalkaansa.
Tikkien repsottamisesta huolimatta jalka pysyi koossa. Tietty siitä jatkuvasti tihkui verta ja kudosnestettä. Haavalapuista ja monista kerroksista huolimatta yleensä myös paksut pumpulipatjat olivat punaisen ja keltaisen mönjän peitossa.
Kiitettävä määrä sidetarpeita siis saatiin kulumaan, kun tuotteiden kuitenkin tuli olla aina puhtaita ja yleensä ne likaantuivat pahasti jo yhden päivän jälkeen. Toinen juttu, missä oltiin suurkuluttajia, olivat puhtaat pyyhkeet. Pesun jälkeisessä kuivaamisessa ne likaantuivat heti osuessaan polveen ja täyttyivät myös sillä ihanalla keltapunaisella mömmöllä, jota haava sylki työkseen. Tallipyykkiä saikin pestä aika tiheään tahtiin ja apteekissa ravattiin harva se päivä rohmuamassa hyllyjä tyhjiksi.
Paranemiseen tuli kuitenkin pian takaiskuja, kun haavaan alkoi muodostumaan pieniä määriä liikalihaa. Uskon, että osittain syynä liikalihan muodostumiseen oli tuo voimakas, mutta toisaalta välttämätön kääriminen ja paketointi.
Liikaliha on liiallista granulaatiokudosta, eli "huonoa" arpikudosta, jota ei saisi muodostua. Pieniä määriä lähdetään korjaamaan liikalihaa poistavilla salvoilla, mutta jos ne eivät auta on vaihtoehtona leikkaus.
11.06.2015 12.06.2015 13.06.2015
Ei siis muuta kuin eläinlääkärille soittoa!
16. KESÄKUUTA 2015
"Tänään poistimme tikit polvesta ja tutkimme muodostunutta liikalihaa. Eläinlääkäri käski soittamaan kokeneemmalle henkilölle (meidän omalle kotieläinlääkärille), jotta tiedettäisiin, miten seuraavaksi edetään. Luultavasti edessä olisi klinikkareissu.
Saimme kaksi uutta antibioottikuuria. Toinen annetaan suun kautta ruiskulla (viiden päivän ajan) ja toinen pistetään jälleen lihakseen (seitsemän päivän ajan), tällä kertaa vielä tujummalla annoksella kuin ennen. Piikitysoperaatio siis jatkuu!
Antibioottien lisäksi eläinlääkäri määräsi meille kaksi kertaa päivässä vaihdettavat betadinehauteet jalkaan."
17. KESÄKUUTA 2015
"Oma eläinlääkärimme pääsi käymään meillä ja ohjeistus muuttui jälleen. Jätämme hauteet pois ja alamme hoitamaan haavaa kokonaan avoimena. Saimme geeliä, joka ehkäisee liikalihan muodostumista ja samalla poistaa sitä. Toivottavasti tällä saadaan tuo kuriin!
Leena oli sitä mieltä, että klinikkareissua ei edessä ole ja hän oli hyvin varmoin mielin liikenteessä. Helpotti nimittäin hieman omaa oloakin, kun sai kuulla, että kyllä tästä vielä selvitään ja parantumismahdollisuudet ovat hyvät.
Molemmat määrätyt antibioottikuurit suoritetaan loppuun."
Haavan paraneminen oli hieman vaihtelevaa. Toisinaan jo parempi, mutta välillä se taas aukesi. Polvea kylmättiin aamuin illoin, jonka jälkeen haava vielä huuhdeltiin lämpimällä vedellä ja kuivattiin huolellisesti. Sen jälkeen geeliä levitettiin sen päälle.
Liikaliha lähti onneksi häviämään melko tehokkaasti. Positiivista oli myös, että koko pitkän hoitojakson Sara pysyi pirteänä ja hyvinvoivana. Kuumetta ei noussut kertaakaan eikä haava päässyt missään vaiheessa tulehtumaan tai keräämään bakteereja.
22.06.2015
8. HEINÄKUUTA 2015
"Haava alkaa hiljalleen parantua. Turvotus on jälleen laskenut huomattavasti, mutta onhan tuo vielä paljon paksumpi vasempaan verrattuna. Lämmin se on edelleen, mutta uskaltaisin sanoa myös sen lähteneen putoamaan. Kuumetta ponilla ei onneksi ole ollut, eikä tuskin enää tulekaan, ellei sitten satu tapahtumaan jotain aivan katastrofaalista. Olisi jotenkin meidän tuuria, mutta ehkä nyt pidetään vielä peukut pystyssä ja toivotaan parasta!"
22.06.2015
Jalka oli oikeastaan heti alusta saakka yksi kysymysmerkki: eläinlääkäri ei osannut sanoa mitä tulemaan pitää. Ainut vaihtoehto oli vain seurata huolella muutoksia ja toivoa parasta sekä pelätä pahinta.
Tämä keskikesän juhla on yksi mun lemppareista. Hyvää ruokaa, mukavia ihmisiä, mökkeilyä ja saunomista, kesän juhlistamista, pelejä sekä hauskanpitoa - niistä on mun juhannus rakennettu.
Vähän jo ehdin haaveilemaan rentouttavasta juhannusyön maastosta vaaleaharjaksisella liinakollani. Olisi ollut niin ihanaa samoilla metsässä ilman satulaa kaksin hevosen kanssa ja kuunnella kesäyön ääniä. Lintujen laulua ja järven liplatusta. Kirjavat juhannuskukat korvan takana tunnelmaa luomassa.
Mutta koska Peetulla ei ole nyt ratsastettu ja satulakin täytyisi jättää talliin, päätin siirtää suunnitelmaa vasta ensi vuodelle näin turvallisuussyihin vedoten.
Toisena haaveena olivat kauniit juhannuskuvat, mutta niitäkään en ehtinyt assistenttien puutteen vuoksi ottamaan. Onneksi mulla on tältä kesältä jo useammat ihanat yhteiskuvat (tsekkaa mm. Kesäkukkaset-postaus), joten niiden uupuminen ei tällä kertaa jäänyt harmittamaan.
Peetun lomalta palailu sujuu varmaan tahtiin. Nyt olen vielä kävelyttänyt ja ohjasajanut maastolenkkejä, mutta ensi viikolla ajattelin ottaa mukaan jo hieman reippaampia askellajeja ja mahdollisesti vähän juoksutusta kentällä.
Muutama päivä takaperin meillä oli kengitys. Sinänsä jännittävä päivä, että pyylevä suomiponi sai ensimmäistä kertaa popot jalkaan.
Alkuperäinen plääni oli laittaa sille kengät nyt vain eteen ja vasta seuraavalla taakse, mutta päädyttiin kuitenkin kengittäjän kanssa yhteistuumin päätökseen nakutella uudet jalkineet jokaiseen neljään jalkaan.
Peetu sai kinttuihinsa kahden nollan kengät, mutta seuraavalla kerralla sille saa varmasti laittaa jo isommat. Nyt kaviotkin pääsevät kasvamaan nopeammin, kun ne eivät enää kulu samaan tahtiin kuin ennen.
Poitsu muuten yllätti kaikki aivan totaalisesti käyttäytymällä täysin mallikelpoisesti! Kyllähän sitä jännitti, mutta silti se antoi laittaa hienosti kengät paikoilleen ja vähät välitti naulaamisesta. Lahjoimme sitä parhaamme mukaan heinällä ja ahne putte keskittyi (tietysti) mielummin ruokailuun.
Kengittäjäkin tokaisi, että "ei olisi tuosta hevosesta uskonut, että antaa noin hienosti ensimmäistä kertaa laittaa kenkään". Tällä hän viittasi Peetun jo menneisyyteen jääneisiin ongelmiin. Hevosen meille tullessa vuoleminen ja kavioiden huolto oli hieman haasteellista, mutta onneksi nykyään kaikki sujuu vaivattomasti. On se edes hieman viisastunut ja kasvanut!
Muiden kengitykset sujuivat tuttuun tapaan hyvin. Sarallakaan ei jalka reagoinut nyt lähes millään tapaa, vaikka viimeeksi se oli lähes kolmijalkainen. Annoin sille kyllä varmuudeksi kevyen annoksen kipulääkettä ennen sen omaa vuoroa, ettei jalalle painon varaaminen olisi niin sietämättömän tuskaisaa.
Ei tuntunut olevan. Tietty se on ehdottomasti positiivista, nyt ei tarvitse miettiä toivottavasti enää tuotakaan ongelmaa! Mikäli jalka olisi myös nyt ärtynyt pahasti, olisi tietty jatkon kannalta ollut ehkä reiluinta päästää poni vihreämmille laitumille laukkailemaan ennen seuraavaa kengitystä ja vuolua. Koska ei hevosta, jonka kavioita ei saa huollettua ilman jäätäviä kipuja tai pitkäaikaisia seurauksia, ole millään tavalla armollista pitää.
Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja jussin viettoon päästiin levollisin mielin. Toivottavasti myös teillä on ollut ihana ja rentouttava juhannus!
Tästä tarinasta starttaa postaussarja, jossa avaan tämän epäonnisen oikean etujalan tarinan teille pala palalta tarkemmin.
3. KESÄKUUTA 2015
"Viime yö kului hieman ikävämmissä merkeissä. Illasta sattui nimittäin jonkinmoinen kommellus: olimme ponin kanssa kentällä, minä vaihdoin takkia ratsastuksen jälkeen ja poni seisoskeli vieressä. Silmänräpäyksessä Sara kuitenkin sinkaisi säikähtäen portille ja työnsi päänsä lautojen välistä ulos. Se pelästyi jotain älyttömästi ja jäi kiinni aitaan, joka tietenkin aiheutti vielä pahemman pakoreaktion. En oikein edes ole varma, mitä kaikkea tuossa tapahtui ja mitä se säikähti niin kovasti, mutta poni riuhtoi itsensä vapauteen.
Tässähän ei olisi ollut mitään ongelmaa, ellei portti olisi jäänyt hevosen kaulalle roikkumaan.
Voitte kuvitella kuinka kovaa se lähti peltojen ja ryteikköjen kautta johonkin puskaan kauas näköpiiristäni, valkuaiset pyörien ja mukana raahautuva lautakasa rymisten. Kun poni katosi kokonaan metsikköön, olin jo varma, ettei tästä tulla selviämään kovin hyvin ennustein. Kaikkialle tuntui laskeutuvan synkkä hiljaisuus, jota lähinnä rikkoi maahan rummuttava kaatosade.
Lähestyvä ukkosmyräkkä oikein vielä lisäsi tunnelmaa, kun juoksin ympäri pusikoita kyyneliä nieleskellen. Mihin poni oli paennut? Oliko se jäänyt vielä pahemmin jumiin? Missä kunnossa tulisin sen löytämään?
Yö oli kuin jostain nuorten hevosjännityskirjasta suoraan napattu, niin epätodellinen ja fiktiivinen. Juuri sitä Nummelan ponitalli -luokkaa, jota 10-vuotiaina luettiin. Mutta tällä kertaa se sattui omalle kohdalle, suoraan tosielämässä ja käytännössä päin kasvoja iskeytyen.
Pian löysin portin aidalta, ehjänä. Miten ihmeessä se on päässyt siitä oikein irti? Pakosti rikkonut itsensä, mutta kuitenkin hypännyt kiviaidan yli ja jatkanut matkaansa. Puolisen kilometriä edettyäni metsätietä huudellen kuulin tuttua hirnuntaa. Poni ravasi hiestä märkänä, joka paikka vaahdoten ja äänekkäästi höristen luokseni. Laitoin heti merkille, että se ontuu oikeaa etujalkaa. Muta jalassa sotkeutui punaiseen vereen, mutta vuoto oli jo hyytymään päin.
Lähdin rauhallisesti taluttamaan Saraa tallia kohden. Yhdessä läpimärkinä kinkkasimme metsätietä ylös. Poni rauhoittui, kun juttelin ja rapsuttelin sitä koko matkan. Tallissa parkkeerasin ponin pesupaikalle, heitin loimen niskaan ja huuhtaisin enimmät moskat jaloista pois. Tämän jälkeen juoksin hakemaan äidin apuun. Letkutin varovasti jalkaa ja koetin tehdä tarkempaa kartoitusta polvesta. Koskea en uskaltanut, mutta jalassa oli selkeästi nähtävillä suuri tasku, joka oli alareunasta kiinni ja muuten lerpatti irrallaan.
Ympyröity kohta on se "tasku", joka oli vain alareunasta pienesti kiinni. Tässä jalka on juuri huuhdeltu, joten verta ei ole kerennyt vielä valua tuon enempää esiin.
Tarkistin myös muut jalat, jotka olivat onneksi melko normaalit pieniä naarmuja lukuunottamatta. Välissä vaihdoin loimen, poni oli edelleen aivan märkä ja tärisi valtavasti. Vanhemmat koettivat tavoittaa päivystävää, joka lopulta vastattuaan oli puolen tunnin ajomatkan päässä. Hyvä tuuri siis - melko lähellä, mutta odotellessa minuutit tuntuivat matelevan älyttömän hitaasti. Kuin olisi vähintään triplannut todellisen ajan.
Kun ikuisuudelta tuntuneen odotuksen päätteeksi eläinlääkärin auto kaarsi pihaan ja valot kiiluivat tallin ikkunan läpi sisään.
Ensitöikseen eläinlääkäri kuulosteli keuhkot jne. ja mittasi lämmön. Sara oli varsin järkyttynyt moisesta toimenpiteestä, mutta kuten eläinlääkäri ponille naurahtaen totesi: "kuules poni, tää mittari takapuolessas taitaa olla sun tänhetkisistä ongelmista kaikista pienin" saimme lämmön mitattua. Kaikki vaikutti normaalille, hyvä.
Pistettiin tässä välissä vähän rauhoittavaa, jotta pääsisimme tutkimaan haavaa paremmin. Aikamoinen siivu siitä oli kyllä irronnut. Kun sitä raotti, näkyviin ilmestyi vähän kaikkea (pikakatsaus hevosen jalan anatomiaan!)... Nahka oli kuoriutunut yhden ison laskimon ympäriltä pois. Jos se olisi sattunut puhkeamaan, sitten sitä verta vasta olisi tullutkin! Rauhoittavan alkaessa vaikuttaa syvemmin eläinlääkäri pääsi ajamaan karvat jalasta. Se oli myös yksi omanlainen operaatio, jonka jälkeen lisäsimme vielä aavistuksen rauhoitusaineita poniin. Huolellinen suunnittelu paikkauksesta, jonka jälkeen neuloja alettiin pistelemään Saran jalkaan.
Polven puuduttamisessa meni tovi, jonka jälkeen varsinainen ompelemisoperaatio voitiin aloittaa. Jalasta taas jalan näköinen, tai jotain sinne päin. Sitä ennen ell raaputteli kudoksesta vielä huolellisesti kaiken mudan ja mönjän pois, sillä emmehän haluaisi, että väliin jäisi roskaa joka aiheuttaisi myöhemmin tulehduksen.
Tikkauksen valmistauduttua kahden aikaan yöllä, huljasimme jalan vielä kaikenmaailman desinfiointiaineilla. Tuikkasimme antibioottia ja kipulääkettä helpottamaan. Sitten alkoi armoton paketointi, jotta jalka saataisiin riittävän vakaaseen asentoon ja suojattua ponin houkutukselta "hoitaa" haavaa itse. Loimet vaihdoin vielä muutamaan otteeseen yön mittaan, jotta sain ponin kuivattua huolellisesti aamuun mennessä.
Pakettikoipi seuraavana aamuna.
Muutamien tuntien yöunien jälkeen tilanne oli huomattavasti parempi. Poni oli aamulla virkeä ja lämpötila edelleen normaali. Onni onnettomuudessa, että näin "vähällä" selvittiin. Tässä kun olisi voinut käydä paljon pahemmin."
Kauhujen yönä tämä on edelleen piirtynyt mieleeni, sillä tästä oikeastaan kaikki epäonni sai virallisesti alkunsa. Ja ei sillä, etteikö tuolloin olisi myös pelottanut. Pelotti nimittäin ihan hirveästi! Mutta hengissä ollaan selvitty, vaikka aikamoista hullun hommaa tämä touhu tässä parin vuoden sisällä on ollutkin.
Seuraavassa osassa avaan tarkemmin 2015 loppukesää, jalan hoitoa ja kuntouttamisen aloittamista.
Eilen oli eläinlääkäripäivä. Jouduin itse harmikseni olemaan koulussa, mutta juttelin onneksi jo aikaisemmin lääkärin kanssa ja selostin vielä paikalla olleen äidin välityksellä joitain seikkoja puhelimitse. Hieman ehkä kemian opettaja katsoi paheksuvasti, kun alkutunti kului puhelinta näpertäen, mutta ei mahda nyt minkään.
Itse toimenpide oli aivan tavallinen: normaali piikitys oikean etujalan kavioniveleen. Olisin tahtonut omin silmin nähdä, kuinka paljon sieltä tuli nestettä ulos, mutta ei auta nyt muu kuin tunnustella sormin ja vertailla entiseen.
Epäilin, että koska jalka ärtyi ja turposi nesteestä nyt pahasti (tässä postauksessa pohjustin syytä), on siellä kerennyt alkaa pieni tulehdusreaktio. Toivottavasti se nyt asettuu tuolla hoidolla ja lääkekuurilla. Poni saa nyt viiden päivän ajan Metacamia (tulehduskipulääke) suun kautta oraalisuspensiona. Onneksi noin, sillä vihaan yli kaiken neulan laittamista ja lääkkeen ruiskuttamista suoraan lihakseen. Toissa kesänä tuli tehtyä sitä aivan tarpeeksi, joten otan nämä suun kautta annettavat lääkekuurit enemmän kuin mielelläni vastaan!
Eilisen ja vielä tämän päivän Sara on sisällä. Jalka ei saa kastua tai kuraantua, joten koska parhaillaankin sataa lunta, täytyy ponin pysyä tallissa. Vuorottelemme sille seuralaisiksi Disaa, Peetua tai aaseja, koska jos se on yksin niin siitä ei tule mitään. Lurppa ja Daisy ovat kyllä enemmän kuin mielellään näillä säillä tiiviisti sisätiloissa!
Samalla käydessään eläinlääkäri toi myös Peetulle matolääkkeen. Kevään kakkanäytteissä muilla oli normaaliin tapaan 0, mutta Putella 125. Toki nuorilla hevosilla tämä suurempi määrä on melko yleistä, mutta kysyimme silti ellin mielipidettä lääkkeen antamiseen. Tuo määrä on siis vielä alle rajan, jolloin kuuri täytyisi antaa, mutta tulimme kaikki siihen tulokseen, että fiksuinta on silti syöttää sille pasta nyt myös keväällä.
Peetuhan ei oikein arvosta moisia toimenpiteitä. Hitsin jäykkä ruisku ei tietenkään auttanut asiaa, kun yrität heiluvaa hevosta pidellä ja samalla tunkea lääkettä kurkusta alas. Ruoka jää syömättä, jos sinne on ylimääräistä piilotettu, joten näillä keinoin juttu oli kuitenkin hoidettava. Lopulta sain aika sujuvasti kaiken pastan menemään alas, vaikka maku ei tainut kuitenkaan olla aivan mieleinen.
Ilme kertoo kaiken!
Kuinka teillä uppoaa lääkkeet alas?
Meneekö aivan huomaamatta, vai joutuuko kenties hieman kikkailemaan? Meidän aasit ovat vähän hassuja: Daisy suorastaan vihaa ja kammoksuu matolääkettä (yökkii sitä ulos, raahaa nenää maassa juostessaan karsinaa ympäri, sylkee puolet pihalle), mutta Lucia syö erittäin mielellään kaiken ja kerjää vielä lisääkin... :D
Kevät ei ole meille Saran kanssa koskaan hyvästä. Ensin näyttää sille, että kaikki lähtee vihdoin rullaamaan täydellisesti eteenpäin. Ongelmat ratkeavat, päästään jatkamaan hyvistä lähtöpisteistä. Mitä vielä, viimeistään siinä vaiheessa kun uskallan iloita jossain ääneen tästä, kaikki menee päin helvettiä! Suoraan sanottuna iskeytyy kivuliaasti kasvoille, kuten tässä jo muutaman vuoden ajan jokaisena keväänä on käynyt.
Oli vuoden 2015 iso onnettomuus ja heti perään 2016 toi tullessaan lisää jalkavaivoja - mahdollisesti kyseisestä äksidentistä seuranneen tai jopa ponin nuoruusvuosilta mukaan ja myöhemmin pahentuneen exostoosin kavioniveleen. Sen jälkeen oikeastaan hautasin jo pienessä mielessäni kaikki haaveet kunnon treeneistä, valmentautumisista ja kisoista. Mutta tarkoituksena oli, että poni pääsisi viettämään kevyttä elämää ja varhaiseläkettään ilman kivuliaita jalkaongelmiaan.
Viimeisimmässä postauksessa hehkutin, kuinka hyvänä se kirottu oikea etujalka on kestänyt. Lähes kuiva kavionivel, tyytyväinen poni ja ennen kaikkea se onnellisuus. Onnellisuus siitä, että vihdoin kaikki on hyvin ja poni ei enää ole kipeä. Jalkavaivasta huolimatta se voisi viettää normaalia elämää, vaikka kunnon ratsastus jäisikin pois. Pian tulisi kesä, jolloin voisimme yhdessä polskutella lämpimässä järvivedessä, kirmailla laitumella muiden seassa, käydä yömaastoissa ja nauttia uudesta, rennosta elämäntyylistä täysillä.
Mutta eihän mikään mene koskaan niin, kuin sen ennalta suunnittelee. Sana onnellisuus muuttui jälleen huoleksi, murheeksi, pahaksi oloksi ja suruksi. Tuli kengityspäivä ja kaikki meni jälleen aivan pieleen. Kolmijalkainen poni, nesteestä tursuava kavionivel, tulikuumana hohkaava jalka.
Glada vappen ja niin edelleen. Saimme onneksi haettua eläinlääkäriltä kipulääkekuurin ensihätään, jotta selvitään viikonlopun yli ja ensi viikolla ell tulee käymään tarkemmin. Tällaista reaktiota se oikea etujalka ei ole kengityksen yhteydessä koskaan aikaisemmin tehnyt, joten emme moista osanneet odottaa ollenkaan. Etenkin, kun kaikki on mennyt niin hyvin. Itse kengityksestä tämä ei johdu, vaan luultavasti nyt kavionivel kimpaantui ihan huolella ponin jouduttua varaamaan painoa liian pitkään oikean etujalan varaan.
Eilen Sara oli paremman näköinen ja käveli huomattavasti helpommin. Jalka oli kuitenkin vielä lämpimämpi, joten hetkellinen helpotus tilanteessa taitaa vain johtua niistä kipulääkkeistä. Aikamoinen annostus niitä saatiinkin. Kylmäsin sitten puoli päivää koipea, joten tänään se oli parempi. Lämpötilaltaan lähes normaali, nestettä jonkun verran. Käynti edelleen hieman töksähtelevää, etenkin kaarrokset ovat haastavia.
Toivottavasti huomenna näyttää jo paremmalle. Ehkä tämä on ohimenevää ja tilanne raukeaa. Ehkä ei, jolloin joudun sen kiperän kysymyksen eteen, mikä on ponille tässä vaiheessa parasta tai reiluinta. Aivan liian monta iltaa olen jo sen suhteen itkenyt tässä viimeisimmän vuodenkin sisään, mutta sitten meille on taas ilmestynyt uusi toivonpilke jonka myötä elämä on lähtenyt jälleen sujumaan. Sattuisipa se valonsäde osumaan vielä tämän kerran tänne, tuon rakkaan pikkuponin luo.
Lähtökohtahan on se, että poni joutui ikävän onnettomuuden takia kesällä 2015 saikulle. Loppuvuosi paranneltiin, talvella 2016 alettiin hiljalleen lisäämällä liikuntaa. Keväällä Sara meni huonoksi ja kesän alussa diagnosoitiin klinikalla oikean etujalan kavionivelen exostoosi eli eräänlainen nokkamuodostuma. Viime kesä vietettiin jälleen saikkuillen, eikä syksylläkään mikään näyttänyt tuottavan tulosta. Ehkä olin itsekin turhan tarkka jalan kunnosta, mutta en halunnut ottaa pienintäkään riskiä, vaikka käytännössä ravia oltaisiin saatu ottaa mukaan jo loppukesästä.
Syksyllä vaivasin pääni puhki miettimällä ponin tulevaisuutta. Mikä olisi sille reiluinta ja parhain vaihtoehto? Onko tässä koko touhussa enää järkeä, kun kaikki tuntuu niin toivottomalle ja vaikealle? Jouduin miettimään ties mitä ratkaisuja ja tuolloin oikeasti huomasin, kuinka tärkeä Sarasta on mulle tullut. Ajatus luopumisesta nostatti kyyneleet silmiin ja tilannetta pahensi ehkä myös se, että hevosen kannalta myyminen ja sen seurauksena kiertoon joutuminen ei olisi ollut enää reilua. Muutamien viikkojen ajan olin todella surullinen ja mietin vain, minkä päätöksen voin tehdä ja mikä olisi oikein. Asiat kuitenkin kääntyivät onneksi paremmin päin vanhempien päättäessä, että poni saa jäädä. Siitä on tullut kaikella tapaa perheenjäsen, eikä kukaan tahdo siitä vielä luopua. Ei nyt, kun se kuitenkin voi vielä elää täysin normaalia elämää, vaikkei aktiivisessa käytössä enää olisikaan.
Aloitimme totuttelun uuteen, kevyempään elämäntyyliin. Saran kanssa touhuttiin edelleen päivittäin, maastakäsittelyä, pitkiä hoitotuokioita, maastokävelyjä ja hieman myös ratsastusta. Pakkasten ja ensilumen tullessa jalka oli edelleen hyvä, eikä poni osoittanut minkäänlaisia oireita huonommasta tilasta. Toivo paranemisesta nousi, kun liikutuksen varovaisesta lisäämisestä huolimatta Sara pysyi normaalina, eikä kavioniveleen kertynyt ylimääräistä nestettä.
Maaliskuun loppupuolella otettiin ensimmäiset raviaskeleet yli puoleen vuoteen. Tyytyväinen poni ja onnellinen omistaja. Uuteen elämäntyyliin saatiin nyt mahdutettua myös muutakin kuin käyntiä, sillä jalka tuntui kestävän pienet satunnaiset ravipätkät ja jonkun sortin ratsastelun. Sara oli innokas ja reipas, hyvin herkkä - tapansa mukaan, mutta selkeästi kokoajan rento ja tyytyväinen. Ihan ensimmäiset raviaskeleet puolen vuoden tauon jälkeen olivat jotain muuta kuin hallittua ravia, mutta sen jälkeen kaikki on sujunut hyvin.
Ravaaminen pidettiin hyvin epäsäännöllisenä ja sitä harrastettiin kerran tai kaksi viikossa. Muuten poni käveli maastolenkkejä, kouluili käyntipainotteisesti, opetteli temppuja tai uusia juttuja, työskenteli maastakäsin tai vietti vapaa-aikaa irti pihalla.
Tammikuussa tilanne on jatkunut samana, mutta noin puolessa välissä kuukautta poni oli yhden ratsastuskerran ajan hieman huonompi. Se olisi tahtonut vain juosta. Periaatteessa se voi olla merkki mistä tahansa tai ihan vain huonon päivän aikaansaannosta, mutta sen jälkeen olen laittanut ratsastuksen jäihin. Ihan vain varmuuden vuoksi jatketaan maastakäsittelyä siihen saakka, että päästään klinikalle tsekattavaksi.
Jalka itsessään ei ole tehnyt muutosta. Siinä ei ole normaalia enempää nestettä eikä se ole lämmin tai osoita mitään muita merkkejä huonommasta tilasta.
Olisin halunnut lähteä klinikalle jo viime vuoden puolella kuvauttamaan jalan uudestaan mahdollisten muutosten varalta. Koska kuitenkin meillä ei mene ikinä niin kuin pitää, niin meidän vetoauton vaihdelaatikko poksahti lopullisesti. Täytynee siis odotella siihen saakka, että vanhemmat hankkivat uuden auton - jos sitten päästäisiin liikkumaan johonkin suuntaan hevosten kanssa.
Joten tilanne on tämä. Odotellaan autoa ja klinikalle pääsyä. Sitä ennen luultavasti vain touhutaan rennosti maastakäsin. Poni ei kyllä ole oikein tyytyväinen moiseen järjestelyyn, koska sillä on niin paljon menohaluja ja virtaa. Tarhassa Sara vain juoksee ja kiusaa muita, eipä tunnu yksi hieman ongelmallisempi jalka siellä haittaavan!
Ponin ehdoton lempparijuttu on kuitenkin se, jos lähdetään yhdessä lenkille niin, että neiti saa olla vapaana. Tehdään sitä aika usein, koska Sara seuraa, pysähtyy vaikka täydestä vauhdista ja tulee aina kiltisti perässä. Joskus se unehtuu maistelemaan havuja tai kurkkimaan metsikköön, mutta sitten se vain juoksee kiinni heti kun vähän huutelee tai viheltelee ja matka jatkuu normaaliin tapaan.
Valtakunnassa on kuitenkin kaikki loppujen lopuksi ihan hyvin. Prinsessaponi kyllä kaipaisi vielä enemmän tekemistä ja liikuntaa, joten toivotaan, että jalka pysyisi edelleen normaalina ja voitaisiin palailla taas entiseen. Ja kun klinikalle päästäisiin, niin saataisiin hieman osviittaa tulevasta ja osattaisiin suunnitella jatkoa paremmin.
Varmaa kuitenkin on, että poni ei meiltä lähde ja se saa viettää ansaitusti loppuelämänsä täällä vaikka vain seura- ja humputtelukäytössä. Toisinaan esiin tulevista haastavista piirteistään huolimatta se on kaikille tärkeä ja rakas!
