Saran jalkaongelmat osa 1 - Onnettomuus, josta kaikki sai alkunsa

Tästä tarinasta starttaa postaussarja, jossa avaan tämän epäonnisen 
oikean etujalan tarinan teille pala palalta tarkemmin. 

3. KESÄKUUTA 2015

"Viime yö kului hieman ikävämmissä merkeissä. Illasta sattui nimittäin jonkinmoinen kommellus:  olimme ponin kanssa kentällä, minä vaihdoin takkia ratsastuksen jälkeen ja poni seisoskeli vieressä. Silmänräpäyksessä Sara kuitenkin sinkaisi säikähtäen portille ja työnsi päänsä lautojen välistä ulos. Se pelästyi jotain älyttömästi ja jäi kiinni aitaan, joka tietenkin aiheutti vielä pahemman pakoreaktion.  En oikein edes ole varma, mitä kaikkea tuossa tapahtui ja mitä se säikähti niin kovasti, mutta poni riuhtoi itsensä vapauteen. 

Tässähän ei olisi ollut mitään ongelmaa, ellei portti olisi jäänyt hevosen kaulalle roikkumaan.

Voitte kuvitella kuinka kovaa se lähti peltojen ja ryteikköjen kautta johonkin puskaan kauas näköpiiristäni, valkuaiset pyörien ja mukana raahautuva lautakasa rymisten. Kun poni katosi kokonaan metsikköön, olin jo varma, ettei tästä tulla selviämään kovin hyvin ennustein. Kaikkialle tuntui laskeutuvan synkkä hiljaisuus, jota lähinnä rikkoi maahan rummuttava kaatosade.

Lähestyvä ukkosmyräkkä oikein vielä lisäsi tunnelmaa, kun juoksin ympäri pusikoita kyyneliä nieleskellen. Mihin poni oli paennut? Oliko se jäänyt vielä pahemmin jumiin? Missä kunnossa tulisin sen löytämään? 

Yö oli kuin jostain nuorten hevosjännityskirjasta suoraan napattu, niin epätodellinen ja fiktiivinen. Juuri sitä Nummelan ponitalli -luokkaa, jota 10-vuotiaina luettiin. Mutta tällä kertaa se sattui omalle kohdalle, suoraan tosielämässä ja käytännössä päin kasvoja iskeytyen.

Pian löysin portin aidalta, ehjänä. Miten ihmeessä se on päässyt siitä oikein irti? Pakosti rikkonut itsensä, mutta kuitenkin hypännyt kiviaidan yli ja jatkanut matkaansa. Puolisen kilometriä edettyäni metsätietä huudellen kuulin tuttua hirnuntaa. Poni ravasi hiestä märkänä, joka paikka vaahdoten ja äänekkäästi höristen luokseni. Laitoin heti merkille, että se ontuu oikeaa etujalkaa. Muta jalassa sotkeutui punaiseen vereen, mutta vuoto oli jo hyytymään päin.

Lähdin rauhallisesti taluttamaan Saraa tallia kohden. Yhdessä läpimärkinä kinkkasimme metsätietä ylös. Poni rauhoittui, kun juttelin ja rapsuttelin sitä koko matkan. Tallissa parkkeerasin ponin pesupaikalle, heitin loimen niskaan ja huuhtaisin enimmät moskat jaloista pois. Tämän jälkeen juoksin hakemaan äidin apuun. Letkutin varovasti jalkaa ja koetin tehdä tarkempaa kartoitusta polvesta. Koskea en uskaltanut, mutta jalassa oli selkeästi nähtävillä suuri tasku, joka oli alareunasta kiinni ja muuten lerpatti irrallaan.

Ympyröity kohta on se "tasku", joka oli vain alareunasta pienesti kiinni.
Tässä jalka on juuri huuhdeltu, joten verta ei ole kerennyt
vielä valua tuon enempää esiin.

Tarkistin myös muut jalat, jotka olivat onneksi melko normaalit pieniä naarmuja lukuunottamatta. Välissä vaihdoin loimen, poni oli edelleen aivan märkä ja tärisi valtavasti. Vanhemmat koettivat tavoittaa päivystävää, joka lopulta vastattuaan oli puolen tunnin ajomatkan päässä. Hyvä tuuri siis - melko lähellä, mutta odotellessa minuutit tuntuivat matelevan älyttömän hitaasti. Kuin olisi vähintään triplannut todellisen ajan.

Kun ikuisuudelta tuntuneen odotuksen päätteeksi eläinlääkärin auto kaarsi pihaan ja valot kiiluivat tallin ikkunan läpi sisään.


Ensitöikseen eläinlääkäri kuulosteli keuhkot jne. ja mittasi lämmön. Sara oli varsin järkyttynyt moisesta toimenpiteestä, mutta kuten eläinlääkäri ponille naurahtaen totesi: "kuules poni, tää mittari takapuolessas taitaa olla sun tänhetkisistä ongelmista kaikista pienin" saimme lämmön mitattua. Kaikki vaikutti normaalille, hyvä.

Pistettiin tässä välissä vähän rauhoittavaa, jotta pääsisimme tutkimaan haavaa paremmin. Aikamoinen siivu siitä oli kyllä irronnut. Kun sitä raotti, näkyviin ilmestyi vähän kaikkea (pikakatsaus hevosen jalan anatomiaan!)... Nahka oli kuoriutunut yhden ison laskimon ympäriltä pois. Jos se olisi sattunut puhkeamaan, sitten sitä verta vasta olisi tullutkin!

Rauhoittavan alkaessa vaikuttaa syvemmin eläinlääkäri pääsi ajamaan karvat jalasta. Se oli myös yksi omanlainen operaatio, jonka jälkeen lisäsimme vielä aavistuksen rauhoitusaineita poniin. Huolellinen suunnittelu paikkauksesta, jonka jälkeen neuloja alettiin pistelemään Saran jalkaan.

Polven puuduttamisessa meni tovi, jonka jälkeen varsinainen ompelemisoperaatio voitiin aloittaa. Jalasta taas jalan näköinen, tai jotain sinne päin. Sitä ennen ell raaputteli kudoksesta vielä huolellisesti kaiken mudan ja mönjän pois, sillä emmehän haluaisi, että väliin jäisi roskaa joka aiheuttaisi myöhemmin tulehduksen.

Tikkauksen valmistauduttua kahden aikaan yöllä, huljasimme jalan vielä kaikenmaailman desinfiointiaineilla. Tuikkasimme antibioottia ja kipulääkettä helpottamaan. Sitten alkoi armoton paketointi, jotta jalka saataisiin riittävän vakaaseen asentoon ja suojattua ponin houkutukselta "hoitaa" haavaa itse. Loimet vaihdoin vielä muutamaan otteeseen yön mittaan, jotta sain ponin kuivattua huolellisesti aamuun mennessä.

Pakettikoipi seuraavana aamuna.

Muutamien tuntien yöunien jälkeen tilanne oli huomattavasti parempi. Poni oli aamulla virkeä ja lämpötila edelleen normaali. Onni onnettomuudessa, että näin "vähällä" selvittiin. Tässä kun olisi voinut käydä paljon pahemmin."

Kauhujen yönä tämä on edelleen piirtynyt mieleeni, sillä tästä oikeastaan kaikki epäonni sai virallisesti alkunsa. Ja ei sillä, etteikö tuolloin olisi myös pelottanut. Pelotti nimittäin ihan hirveästi! Mutta hengissä ollaan selvitty, vaikka aikamoista hullun hommaa tämä touhu tässä parin vuoden sisällä on ollutkin.

Seuraavassa osassa avaan tarkemmin 2015 loppukesää, jalan hoitoa ja kuntouttamisen aloittamista.

Kortisonia kavioniveleen ja lääkettä nassuun

Eilen oli eläinlääkäripäivä. Jouduin itse harmikseni olemaan koulussa, mutta juttelin onneksi jo aikaisemmin lääkärin kanssa ja selostin vielä paikalla olleen äidin välityksellä joitain seikkoja puhelimitse. Hieman ehkä kemian opettaja katsoi paheksuvasti, kun alkutunti kului puhelinta näpertäen, mutta ei mahda nyt minkään.

Itse toimenpide oli aivan tavallinen: normaali piikitys oikean etujalan kavioniveleen. Olisin tahtonut omin silmin nähdä, kuinka paljon sieltä tuli nestettä ulos, mutta ei auta nyt muu kuin tunnustella sormin ja vertailla entiseen. 

Epäilin, että koska jalka ärtyi ja turposi nesteestä nyt pahasti (tässä postauksessa pohjustin syytä), on siellä kerennyt alkaa pieni tulehdusreaktio. Toivottavasti se nyt asettuu tuolla hoidolla ja lääkekuurilla. Poni saa nyt viiden päivän ajan Metacamia (tulehduskipulääke) suun kautta oraalisuspensiona. Onneksi noin, sillä vihaan yli kaiken neulan laittamista ja lääkkeen ruiskuttamista suoraan lihakseen. Toissa kesänä tuli tehtyä sitä aivan tarpeeksi, joten otan nämä suun kautta annettavat lääkekuurit enemmän kuin mielelläni vastaan!

Eilisen ja vielä tämän päivän Sara on sisällä. Jalka ei saa kastua tai kuraantua, joten koska parhaillaankin sataa lunta, täytyy ponin pysyä tallissa. Vuorottelemme sille seuralaisiksi Disaa, Peetua tai aaseja, koska jos se on yksin niin siitä ei tule mitään. Lurppa ja Daisy ovat kyllä enemmän kuin mielellään näillä säillä tiiviisti sisätiloissa!

Samalla käydessään eläinlääkäri toi myös Peetulle matolääkkeen. Kevään kakkanäytteissä muilla oli normaaliin tapaan 0, mutta Putella 125. Toki nuorilla hevosilla tämä suurempi määrä on melko yleistä, mutta kysyimme silti ellin mielipidettä lääkkeen antamiseen. Tuo määrä on siis vielä alle rajan, jolloin kuuri täytyisi antaa, mutta tulimme kaikki siihen tulokseen, että fiksuinta on silti syöttää sille pasta nyt myös keväällä.

Peetuhan ei oikein arvosta moisia toimenpiteitä. Hitsin jäykkä ruisku ei tietenkään auttanut asiaa, kun yrität heiluvaa hevosta pidellä ja samalla tunkea lääkettä kurkusta alas. Ruoka jää syömättä, jos sinne on ylimääräistä piilotettu, joten näillä keinoin juttu oli kuitenkin hoidettava. Lopulta sain aika sujuvasti kaiken pastan menemään alas, vaikka maku ei tainut kuitenkaan olla aivan mieleinen.

Ilme kertoo kaiken!

Kuinka teillä uppoaa lääkkeet alas?

Meneekö aivan huomaamatta, vai joutuuko kenties hieman kikkailemaan? Meidän aasit ovat vähän hassuja: Daisy suorastaan vihaa ja kammoksuu matolääkettä (yökkii sitä ulos, raahaa nenää maassa juostessaan karsinaa ympäri, sylkee puolet pihalle), mutta Lucia syö erittäin mielellään kaiken ja kerjää vielä lisääkin... :D

Haluatko minusta lukijan?

Sain jo toistamiseen moisen blogeissa kiertäneen haasteen toteutettavaksi, joten eiköhän ole korkea aika julkaista tämä. Kiitos haasteesta Kaisa ja Pauliina!

Sekä Kaisan Muuliprojekti, että Pauliinan Raketilla Kuuhun kuuluvat omalle lukulistalleni. Täytynee joskus myöhemmin tehdä oma postauksensa blogilemppareistani, mutta molemmat edellä mainitut kannattaa ehdottomasti tsekata - suosittelen!

Kuva: Suvi Nieminen / suvin.kuvat.fi

Haasteen säännöt ovat seuraavanlaiset: 1) Kirjoita nämä ohjeet ylös, 2) Kirjoita asioita, joita otat huomioon blogeissa, 3) Laita postaukseen halutessasi kysymyksiä, kuten "katsonko kuvien laadun?", 4) Kokoa tärkeimmät asiat, joiden perusteella liityt lukijaksi, 5) Lopuksi haasta vähintään 5 bloggaajaa tekemään tämänkaltainen postaus.

Mitkä sitten ovat niitä tärkeimpiä pointteja, jotka herättävät minun mielenkiinnon ja saavat liittymään lukijaksi? Tässäpä muutama:

Voinko edes korostaa tätä tarpeeksi? Mielestäni hyvään blogiin kuuluu jokin se asia, joka saa blogin poikkeamaan valtavasta massavirrasta. Oli se sitten aihe, kirjoitustyyli, päätähti tai muu vastaava - täytyy sen löytyä.

Tämä on esimerkki, mutta oman blogini kannalta voin miettiä: osaanko äkkiseltään nimetä useamman muun blogin, jossa kirjoittajalla on oma talli, kaksi aasia, kolme hevosta (joista yksi on nuori sisäänratsastusvaiheessa oleva suomiputte)? En, joten minulle se persoonallinen vivahde tulee kieltämättä monipuolisen hevos- ja aasikattauksen kautta. Niiden kanssa touhutaan vähän kaikkea ja olen aina pyrkinyt pitämään blogini "hyvän mielen blogina", josta voi vakavamielisemmän touhun höysteenä seurata myös rentoa yhdessäoloa, hauskaa tekemistä ja pitkäkorvien hullunkurisia tempauksia.

Mutta osaanko nimetä blogeja, joissa seikkailee esimerkiksi vuokrahevonen tai ratsastuskoulun tuntipuksut? Kyllä osaan, aika monta. Tässä vaiheessa sellaisen blogin täytyy omata joku muu persoonallinen piirre (loistava ja hauska kirjoitustyyli, mielettömän upeat kuvat, puhuttavat aiheet, mielenkiintoinen lähestymistapa tmv.) erottuakseen massasta ja päätyäkseen lukulistalleni.

Värikkyyttä postauksiin? Voi kyllä kiitos, ehdottomasti! Tietty kaikkien mieleen se ei ehkä sovi, mutta itse pidän, jos blogista löytyy niitä muitakin kuin ainaisia ratsastuspostauksia. Kai te niiden hevosten kanssa jotain muutakin teette? Toivottavasti. Tai jos ette, niin blogiin voi silti postata esimerkiksi ruokinnasta, lihasten huollosta, varusteista, tallista.. Mielikuvitusta mukaan!

Kuva: Suvi Nieminen / suvin.kuvat.fi

Olen melko visuaalinen ihminen kaikella tapaa, joten pidän myös jos lukemani blogin yleisilme on kunnossa. Siihen sisältyvät hienot ja laadukkaat kuvat, toimiva ulkoasukokonaisuus, sivujen asettelu ja tietynlainen tasapaino.

Tässä muutama vinkki miellyttävään katselu- ja lukukokonaisuuteen:

- Hyvälaatuiset, mieluiten järjestelmäkameralla kuvatut kuvat. Joskus nuoremmilla bloggaajilla törmää siihen, että kuvia ei muokata ollenkaan. Ei niin, sillä ehdottomasti jokaisen julkaisuun päätyvän otoksen kannattaa läpikäydä edes pienoinen käsittelyprosessi.

- Kuvien koon täytyy olla riittävän suuri, minimissään se bloggerin "erittäin suuri" -vaihtoehto. Tämä on myös itselläni käytössä, tosin vain siksi, että olen liian laiska pienentääkseni kuvien alkuperäistä kokoa muokkauksen yhteydessä. Muuten saattaisin jopa pitää vielä aavistuksen isompia kuvia postauksissani, sillä se näyttää mielestäni hyvältä.

- Kuvien täytyy olla tekstin kanssa siistissä linjassa molemmilta sivuilta. Teksti puolestaan kannattaa tasata molempiin reunoihin (bloggerin vaihtoehdoista se kaikista alimmainen).

- Hieno, mutta riittävän yksinkertainen banneri. Ei kannata tunkea sitä täyteen kuvia, monesti yhdestä tai parista valokuvasta taitavasti rakennellut bannerit ovat omia suosikkejani.

- Kiva tausta! Se tuo mukaan sopivasti lisää, etenkin jos banneri pysyy melko yksinkertaisena. Sen lisäksi grafiikkaa voi lisätä myös sivupalkkiin ja muihin pienempiin yksityiskohtiin. Hieno ja huoliteltu kokonaisuus!

Must have! Vältä hirveitä virheitä (mm. yhdyssanat, alkukirjaimet, merkit) ja ennen kaikkea kirjoita näiden vinkkien mukaan. Kielioppiakin tärkeämpää on hyvä ja rikas ilmaisukyky.

Hyviä kirjoittajia ovat mm. Puoliverinen prinssi -blogin Susanna ja Muuliprojekti -blogin Kaisa. Molemmat höystävät postauksiaan huumorilla ja taitavat tarvittaessa myös kauniin kuvailun.

Kuva: Suvi Nieminen / suvin.kuvat.fi

Kaikki ei aina suju. Jos kirjoitat blogia, etkä koskaan kerro epäonnistumisista tai kaunistelet totuutta liikaa, ei blogisi ole kovinkaan hyvä tai uskottava. Mikäli tahdot niitä lukijoita, muista kirjoittaa rehellisesti.

Sitä paitsi ihmiset rakastavat lukea (sekä etenkin katsella, videot ja kuvat siis kehiin!) muiden toilailuja, joten näin saat kerrytettyä blogin katselukertoja mukavasti yläkanttiin. ;)

Hyvä bloggaaja saa lukijat mukaan keskusteluun. Kiinnostavat ja puhuttelevat aiheet hyvällä toteutuksella toimivat aina!

Samaiseen asiaan liittyen olen myös törmännyt toisinaan blogeihin, joita saattaisin muuten alkaa seuraamaan, mutta kirjoittaja ei vastaa kommentteihin. Usein tällainen blogi ei päädy lukulistalleni, koska mielestäni lukijoiden kanssa käyty keskustelu ja pienikin vuorovaikutus on ehdottoman tärkeää.

Kuva: Suvi Nieminen / suvin.kuvat.fi

Tietenkin myös aihepiirin ja sisällön täytyy olla omasta mielestäni riittävän mielenkiintoinen. Tällä hetkellä olen kovin kiinnostunut esimerkiksi nuorten hevosten ympärillä pyörivistä blogeista, sillä pystyn samaistumaan niihin hyvin oman neljävuotiaan johdosta.

Blogin täytyy olla myös melko aktiivinen. Ei ketään innosta seurata, jos postauksia tulee muutama hassu kuukaudessa. Toki laatu kuitenkin korvaa määrän. Jos aika tekee tiukkaa ja blogin päivittäminen on vaikeaa, kannattaa perustaa esimerkiksi instagram-tili, josta lukijat voivat seurailla kuulumisia hieman useammin.

Tiivistettynä hyvä blogi on siis...

joukosta erottuva, omaperäinen ja persoonallinen

monipuolinen sisällöltään

visuaalisesti hieno

hyviä kuvia täynnä, mielellään joskus myös videoita

taitavasti kirjoitettu

mielenkiintoisten aiheiden ympäröimä
(mielenkiintoisuus ja sen luokitteleminen
 riippuu toki lukijasta)

keskustelua ja ajatuksia herättävä 

todenmukainen

viihdyttävä

riittävän aktiivinen

Yksinkertaisuudessaan jotakuinkin näin. Sisältö ja aihe ratkaisevat tietenkin eniten, mutta aidolla mielenkiinnolla seuraamani bloggaajat täyttävät blogeissaan myös muut postauksessa esitellyt kriteerit melko täysvaltaisesti.

Kuva: Suvi Nieminen / suvin.kuvat.fi

Säästän teidät nyt vaivalta, enkä laita tätä riesaa enää eteenpäin. Jos joku kuitenkin vielä innostuu jakamaan omia ajatuksiaan aiheeseen liittyen, niin tämän saa ilman muuta toteuttaa!

Kaikkea kivaa uutta tenavan kanssa

Peetun kanssa olemme puuhailleet mielettömästi kaikkia uusia juttuja: on ollut irtohypytystä, maastoja selästä käsin, eilen korkkasimme ensimmäiset laukat kentällä ratsastajan kanssa... Super, pieni kakara on ollut aivan mainio!

Löpinät kuitenkin pois ja palaillaan ensin niihin estetouhuihin, joista pääsemme etenemään sujuvasti aikajärjestyksessä aina tähän päivään saakka.

Viikko sitten ahersin ja rakensin irtohypytyskujan kentälle. Sivun alussa oli ristikko innarivälillä pienelle pystylle, 2 laukkaa, pysty, 2 laukkaa ja okseri. Välit meinasivat loppua kohden, ja homman lähtiessä pyörimään yhä paremmin, jäädä jopa aavistuksen ahtaiksi. Onneksi pojalla on näppärä estesilmä ja se osaa hahmoittaa hypyt melko hyvin.

Peetu pomppikin kokonaisuudessaan hurjan hienosti! Hieman vielä jalat menivät toisinaan solmuun, mutta muuten oli tosi hauskaa. Kunnon loikkiahan se veteli, ilmeisesti jaloista löytyy jonkin sortin jouset. Se on hyvä, ilmiselvästi esteponiaineista! ;)

Kuvaus päivältä oli hieman kehnonlaista, vain puhelimella videoituja klippejä ja niistä pysäyteltyjä kohtia. Sori, ehkä joku päivä saisi kunnon kuviakin! Joka tapauksessa, selaamalla nuolella oikeaan tästä instagram-upotuksesta tulee videoitakin nähtäville.

Vaaval oli estepäivä 😍 Peetu hyppäs nyt kolmatta kertaa koskaan. Sillä oli pikkasen hauskaa vaikka viel räpeltämistähän toi on, mutta pääasia että touhu pysyy vauvahepalle mielekkäänä. Super lapsi, täst tulee vielä hieno ❤️ #finnhorse #younghorse #playssonnet

Henkilön Veera Saarinen, 16 🇫🇮 (@porkkananvoimalla) jakama julkaisu 1. 05ta 2017 klo 5.56 PDT

Estetouhujen lisäksi olemme ehtineet myös maastoilemaan. Alkuviikosta kävimme vain pienen, noin päälle viiden minuutin mittaisen kävelylenkin suorittamassa Emilian kävelessä vierellä jalan henkisenä turvana. Lungisti, mutta erittäin innokkaasti poika lompsi hiekkatietä pitkin menemään.

Perjantaina uskalsimme juniorin kanssa ihanan aurinkoiseen iltamaastoon Disan mukaan. Heti alkumatkasta kohtasimme  suuria järkytyksiä auton ajaessa ohi. Se hiljensi kyllä, mutta ei pysähtynyt, joten Peetu meinasi ensin potkaista moista mörköä. Onneksi hevonen kuitenkin tyytyi vaan kääntämään takapuolen tielle, josta se hypähti hätääntyneellä loikalla ylös ja kiritti kiinni Disan takapuoleen. Tilanne nollaantui lähes hetkessä, joten hengissä selvittiin.

Peetu ei ole maastakäsin pelännyt autoja, mutta nyt oli hieman jännää kun tuki ja turva ei seissytkään siinä vierellä. Katsotaan, tarvitseeko joku päivä tässä tehdä vaikka omalla tiellä pientä treeniä vastaisuuden varalle. Eiköhän se kuitenkin tuosta, onneksi meidän muut hevoset ovat liikenteen suhteen lähes pomminvarmoja, joten ne näyttävät nuorelle nopeasti hyvää esimerkkiä.

Loppumaasto sujui sitten paremmin kuin hyvin! Isommalta tieltä pääsimme kivoille metsäreiteille hieman kiipeilemään. Rantapolkuja pitkin kapusimme muutamalle hiekkatielle, josta pääsimme ravaamaan useita pätkiä. Että oli hauskaa, Peetu kohelsi aivan innoissaan menemään! Hyvin kuitenkin kesti hanskassa, vaikka intoa olikin aivan järjettömästi. 

Kotiin tulimme metsäteitä pitkin ja matkan varrelle sattui pieni oja. Disa rypi edeltä lätäkön pohjia myöten eteenpäin, mutta Peetu päätti loikata kunnon hypyllä yli. Vähän nauratti siellä selässä, kun toinen tosissaan pinkoi joitain metrin hyppyjä keskellä pusikkoa.

Täydellinen maastoilusää 😍 Lähdettiin tosiaan Peetun kanssa toisen ponin mukaan puskailemaan ja meni ihan superhyvin! Ravailtiin pieniä pätkiä, nautittiin ihanasta säästä ja hypättiin hurja pikkuoja jättiloikalla yli. Matkan varrelle sattunut auto oli kakarasta vielä vähän kauhea, mut selvittiin siitäkin hengissä🤘🏻 #younghorse #finnhorse #playssonnet

Henkilön Veera Saarinen, 16 🇫🇮 (@porkkananvoimalla) jakama julkaisu 5. 05ta 2017 klo 11.03 PDT

Viime viikon kolmas ratsastuskerta piti myös sisällään jotain aivan uutta. Olin edellisenä päivänä valmistellut Peetun liinassa pienellä puomijumpalla ja palautellut vielä tuoreeseen muistiin, mitä sana "laukka" oikein tarkoittikaan. Hyvin hevonen onneksi näin maastakäsin toimi, joten ei muuta kuin seuraavana päivänä mielenkiinnolla testaamaan samaa myös ratsain.

Aluksi teimme ihan käynnissä ja ravissa perusjuttuja: pysähdyksiä, kiemuroita, ympyröitä, suoria ja temponmuunnoksia. Peetu tuntui ensin hieman sählälle, vaikka kivojakin pätkiä tuli paljon. Se tuppaa kuitenkin alkuun olemaan vähän tohelo, kunnes malttaa keskittyä paremmin tehtävään ja siitä tulee mielettömän kiva.

Verryttelyiden jälkeen vuorossa oli päivän varsinainen juttu, eli laukka. Jännitin itse hieman etukäteen mitähän niistä oikein mahtaa tulla. Ajattelin, että näin ensimmäisellä kerralla on tärkeintä vain saada pyörivää ja etenevää laukkaa, niitä nostoja hiotaan myöhemmin. Toki nytkään ei mistään kiitoravista todellakaan lähdetä, mutta toistot jätetään vähemmälle ja kerta jätetään lyhyeksi. Lähinnä vain saadaan hevoselle ajatus, että "jee, nyt laukataan".

Peetu yllätti jälleen kerran. Nosto tapahtui helposti äänellä, johon tietty yhdistin huolelliset valmistelut ja mahdollisimman selkeät avut. Aivan ensimmäisellä kerralla se oli hieman hölmistyneenä ja tuntui ajattelevan, että "ai kovempaa, et kestä kuitenkaan kyydissä" mutta nosti kuitenkin näppärästi pienellä viiveellä. Älyttyään, että kyllä se taitaa kuitenkin kestää, jatkettiin hienosti tasapainoista tahtia ympäri kenttää. Toiseen suuntaan sama juttu, nyt nostot olivat jo lasten leikkiä. 

Positiivista oli, että Peetu rentoutui myös laukassa tosi kivasti. Vaikea kuvitella, että selässä oltiin vasta päälle kymmenettä kertaa, mutta silti se on jo noin hyvä. Putusta tulee aivan mahti!

Päivän kuvasaldo hiukan karsiutui, koska kameran takana äiti räpsi viis veisaamatta jalkojen asennoista, tarkennuksista, kuvakulmista tai muista melko olennaisista asioista. Jouduin aia rankalla kädellä näitä karsimaan, mutta ompahan edes jotakin! Ensi kerralla pyydän videoimaan, ellei joku kokeneempi valokuvaaja ehdi tulla taltioimaan tässä jonain päivänä lisää ratsastuskuvia.

Loppuravit hölkkäilimme isolla ympyrällä tai uraa hyödyntäen. Peetu tuntui tässä vaiheessa kokemukseen ja tasoon nähden mielettömän hyvälle. Se oli mukavan tasainen, kevyt ja rento. Ei voisi paljoa ylpeämpi olla!

 

Varsinainen hyvän mielen hevonen <3

Perinteitä kunnioittaen - kolmas kesä putkeen saikkua?

Kuva: Suvi Nieminen / suvin.kuvat.fi

Kevät ei ole meille Saran kanssa koskaan hyvästä. Ensin näyttää sille, että kaikki lähtee vihdoin rullaamaan täydellisesti eteenpäin. Ongelmat ratkeavat, päästään jatkamaan hyvistä lähtöpisteistä. Mitä vielä, viimeistään siinä vaiheessa kun uskallan iloita jossain ääneen tästä, kaikki menee päin helvettiä! Suoraan sanottuna iskeytyy kivuliaasti kasvoille, kuten tässä jo muutaman vuoden ajan jokaisena keväänä on käynyt.

Oli vuoden 2015 iso onnettomuus ja heti perään 2016 toi tullessaan lisää jalkavaivoja - mahdollisesti kyseisestä äksidentistä seuranneen tai jopa ponin nuoruusvuosilta mukaan ja myöhemmin pahentuneen exostoosin kavioniveleen. Sen jälkeen oikeastaan hautasin jo pienessä mielessäni kaikki haaveet kunnon treeneistä, valmentautumisista ja kisoista. Mutta tarkoituksena oli, että poni pääsisi viettämään kevyttä elämää ja varhaiseläkettään ilman kivuliaita jalkaongelmiaan. 

Viimeisimmässä postauksessa hehkutin, kuinka hyvänä se kirottu oikea etujalka on kestänyt. Lähes kuiva kavionivel, tyytyväinen poni ja ennen kaikkea se onnellisuus. Onnellisuus siitä, että vihdoin kaikki on hyvin ja poni ei enää ole kipeä. Jalkavaivasta huolimatta se voisi viettää normaalia elämää, vaikka kunnon ratsastus jäisikin pois. Pian tulisi kesä, jolloin voisimme yhdessä polskutella lämpimässä järvivedessä, kirmailla laitumella muiden seassa, käydä yömaastoissa ja nauttia uudesta, rennosta elämäntyylistä täysillä. 

Kuva: Suvi Nieminen / suvin.kuvat.fi

Mutta eihän mikään mene koskaan niin, kuin sen ennalta suunnittelee. Sana onnellisuus muuttui jälleen huoleksi, murheeksi, pahaksi oloksi ja suruksi. Tuli kengityspäivä ja kaikki meni jälleen aivan pieleen. Kolmijalkainen poni, nesteestä tursuava kavionivel, tulikuumana hohkaava jalka. 

Glada vappen ja niin edelleen. Saimme onneksi haettua eläinlääkäriltä kipulääkekuurin ensihätään, jotta selvitään viikonlopun yli ja ensi viikolla ell tulee käymään tarkemmin. Tällaista reaktiota se oikea etujalka ei ole kengityksen yhteydessä koskaan aikaisemmin tehnyt, joten emme moista osanneet odottaa ollenkaan. Etenkin, kun kaikki on mennyt niin hyvin. Itse kengityksestä tämä ei johdu, vaan luultavasti nyt kavionivel kimpaantui ihan huolella ponin jouduttua varaamaan painoa liian pitkään oikean etujalan varaan.

Eilen Sara oli paremman näköinen ja käveli huomattavasti helpommin. Jalka oli kuitenkin vielä lämpimämpi, joten hetkellinen helpotus tilanteessa taitaa vain johtua niistä kipulääkkeistä. Aikamoinen annostus niitä saatiinkin. Kylmäsin sitten puoli päivää koipea, joten tänään se oli parempi. Lämpötilaltaan lähes normaali, nestettä jonkun verran. Käynti edelleen hieman töksähtelevää, etenkin kaarrokset ovat haastavia. 

Toivottavasti huomenna näyttää jo paremmalle. Ehkä tämä on ohimenevää ja tilanne raukeaa. Ehkä ei, jolloin joudun sen kiperän kysymyksen eteen, mikä on ponille tässä vaiheessa parasta tai reiluinta. Aivan liian monta iltaa olen jo sen suhteen itkenyt tässä viimeisimmän vuodenkin sisään, mutta sitten meille on taas ilmestynyt uusi toivonpilke jonka myötä elämä on lähtenyt jälleen sujumaan. Sattuisipa se valonsäde osumaan vielä tämän kerran tänne, tuon rakkaan pikkuponin luo.

Kuva: Suvi Nieminen / suvin.kuvat.fi